Schorn kielsi kaiken.
"Olen viaton, niin totta kuin Jumala sen tietää", sanoi hän yhä ja niin pyhällä vakavuudella, että jokainen, joka nämä sanat kuuli, läksi sieltä järkytettynä ja uskoi häneen.
Häneltä kysyttiin, mitä hän sitten oli tehnyt saamillaan rahoilla, hänen oli näytettävä, kenelle hänellä oli vekselivelka maksettavana. Schorn vaikeni, hänen täytyi vaieta. Pettäisikö hän oman puolueensa? Paljastaisiko hän Rassmannin sosiaalidemokraattiseksi agitaattoriksi? Oliko hänen sanottava, että viisisataa taalaria tarvittiin agitatsioonitarkotuksiin Rassmannin valtiopäivämiesvaalin hyväksi? Oliko hänen ja Rassmannin siten antauduttava alttiiksi poikkeuslaille ja kärsittävä sen määräämä rangaistus kaikessa ankaruudessaan? Ei, ei, se ei käynyt. Itse olisi kyllä voinut rangaistuksen kärsiä, häntä ei olisi puolue kaivannut, mutta Rassmann, Rassmann olisi ollut puolueelta mennyt mies; aivan katsomatta siihen, että koko puolueen järjestö olisi mahdollisesti saanut tuntuvan iskun. Ei, vielä kerran ei, mieluummin oli pysyttävä vaiti tai jätettävä oikeus siihen uskoon, että hänellä oli tosiaankin ollut vekselisitoumuksia.
"Niin", sanoi hän sitte tutkintatuomarille, "se on totta, minulla on ollut ahdistavia vekselisitoumuksia, mutta minä en sano kenelle, ja vaikka kiduttaisitte minua, herra tuomari, en sano sittekään. Mutta minä vannon Jumalan vanhurskauden nimessä — en ole varas."
Tuomari pudisti päätänsä. Hänen kävi sääliksi, mutta hän ei päässyt tästä miehestä selville. Sitte kysyi hän Schornilta kadonnutta avainta, sama vastaus kuin ennenkin!
Sitte ilmottautui eräänä päivänä muuan peltomies, tuoden mukanaan jo puoleksi ruostuneen avaimen, se tunnettiin Ehlertin omaisuudeksi. Mies oli sen löytänyt pellolta Schornin puutarhan takaa.
Mestari oli sen siis heittänyt sinne — kentiesi puutarhansa aidan ylitse? Tämä oli viimeinen todistus, joka sulki ketjun Schornin ympärille. Nyt ei käynyt enää kieltäminen. "Niin paatunut ihminen", sanoivat rakkaat lähimmäiset. "Kuka olisi sitä uskonut, mutta tyynessä vedessä kalat kutevat."
Itse oikeus ja poliisi alkoivat nyt horjua mielipiteessään Schornin hyväksi, ja virkamiehet katsoivat häneen toisilla silmin kuin tähän asti. Jos hän olisi heti kaiken tunnustanut, olisivat tuominneet lempeämmin, mutta vetää heitä siten nenästä! Tämä ärsytti heitä.
Ja kuitenkin tunnettiin kaupungissa osanottoa Schornin kohtaloon ja uskottiin hänen viattomuuteensa. Eihän voitu vieläkään käsittää! Nähtiin yhä silmien edessä tämä aina ystävällinen, hyväntahtoinen mies sinisine esiliinoineen, joka ei voinut kärpäsellekään tehdä pahaa ja kymmenen kertaa mieluummin kärsi itse vahinkoa kuin teki kenellekään väärin, tai ketään vahingoitti.
"Oikeus kyllä huomaa hänen viattomuutensa, siitähän se lopulta riippuu", sanoivat uskovaiset ja rauhottuivat siihen.