"Niin, Gustav, olette oikeassa, en ole tehnyt kenellekään mitään, mutta minua halveksitaan, ja kaikki on mieheni syy. Mutta minä teen samoin: vastaan halveksimalla."
Tämä oli vain hetkellistä katkeruutta; mutta kuinka Rassmann ottikaan heti tämän nuoren rouvan mielialan täydestä! Kuinka ymmärsi hän suloisesti imarrella, näytellä uhrautuvaisuutta, vaimon mieltä yhä hullaannuttaa!
Mutta milloin kaupungissa puhuttiin Schornin talosta, puhuttiin siitä kuin pahennuksen pesästä. Äidit ja isät katsoivat samalla huolissaan ympärilleen, olivatko heidän tyttärensä saapuvilla.
"Onko sitä enää pidettävä säällisenä rouvana", sanottiin sitte, "joka ei häpeä asua vieraan miehen kanssa saman katon alla, vaikka kaikki tietävät että hän on naimisissa ja hänen miehensä kuritushuoneessa?"… "Voiko sellaista vaimoa enää pitää arvossa? Voiko sellaisen olennon kanssa enää olla tekemisissä?"… Ja sitte seurasivat vanhat puheenparret sosialistisesta yhteiskunnasta… Niinhän oli aina, villi avioliitto oli aina ollut sosialistin toive; tässä se taas nähtiin selvästi j.n.e.
Niin kuluivat kaksi ensimäistä kuukautta, Schornin ollessa poissa. Juttelu rouva Schornista ja hänen rakastajastaan, kuten Rassmannia yleensä nimitettiin, kulki entistä uraansa, yhteyttä heidän kanssaan vältettiin samalla tarkkuudella kuin ennenkin. Liike meni yhä enemmän alaspäin. Rassmann koetti saada ulkona olevat saatavat perityksi niin pian kuin mahdollista, se oli hänen pääasiallinen työskentelynsä.
Talvi oli saapunut kaikessa ankaruudessaan, ja pureva pakkanen kutsui houkuttelevammin kuin koskaan viivähtämään kapakassa. Rassmann tunsi eräänä päivänä vanhan kaipauksensa sinne. Hänellä ei ollut mitään tehtävää, päivät olivat niin lyhyet, että maksoi tuskin nousta vuoteestaan — mikä oli silloin parempaa kuin viettää iltansa kapakassa ja pitää suurta suuta.
Nyt vasta voi agitaattori oikein lyödä täyteen rahakukkaroonsa, nyt vasta tahtoi hän kaikille näyttää, mitä hän oikeastaan oli, ja vaikkapa kunnialliset ihmiset kääntyivätkin hänestä pois, kuten ihmisestä, joka petti oman ystävänsä — niin oli sentään aina elukoita, jotka kumarsivat rahan kilinälle kuten ennenkin ja kohottivat hattuaan. Ainakaan ravintolan isännällä ei ollut mitään syytä kieltää kunnioitustaan vanhalta vieraaltaan, jota hänen oli kiittäminen niin monesta kirkkaasta taalarista.
Lopulta, kun Rassmannin oli uudelleen onnistunut koota joukko syöpäläisiä ympärilleen, istui hän juopottelemassa aamusta iltaan kuten ennenkin.
Hannalle osasi hän selittää sellaisen elämänsä sanomalla, että hänen täytyi koettaa houkutella vanhat liiketuttavat takaisin.
Sellainen elämä luonnollisesti maksoi rahaa! Ja liikkeen tulot vähenivät päivästä päivään. Mutta Rassmann ei koskaan huolehtinut huomisesta; nyt vielä vähemmin kuin ennen; Kultaisessa leijonassa kuuli hän eräänä iltana jutun, että herra Antonius Pätzoldtilla, joka nyt oli kokonaan vajonnut viinapulloon, olisi seuraavana päivänä ryöstö, jonka jälkeen hänen "salonkinsa" todennäköisesti sulettaisiin.