"Jos tämä porvari sen tietäisi", olisi silloin kuullut pienen kähertäjän usein puhuvan, "mitä hän tarjoisikaan jos minä pitäisin suuni kiinni —"
Tämä oli se Marat toisen suunnitelma. Hän oli usein ajatellut tätä kiristyskoetta, nähdessään kuinka puotikassa pysyi yhä tyhjänä ja velat lisääntyivät, mutta ensin tahtoi hän nähdä saiko agitaattori tosiaankin valtikan käsiinsä.
Ja nyt oli aika tullut, nyt oli hätä kynnyksellä, nyt oli joko taivuttava tai taituttava. Nyt sai tämä porvari vetää kassansa esiin, kuten hän kerran oli imenyt Schornia kaikella hienostuneella viekkaudellaan.
"Kuritushuoneeseen tulee hän sentään kyllin aikaiseen", täten koetti herra Pätzoldt puolustaa attentaattiaan, jonka hän oikeastaan teki Schornin omaisuutta vastaan.
Kultaisen leijonan eräässä nurkassa nähtiin pitkistä ajoista jälleen
Rassmannin ja hänen entisen ystävänsä istuvan yhdessä.
Mitä herra Antonius Pätzoldt kertoi, siitä ei ollut kellään aavistusta, ainoastaan sen olisi saattanut huomata, että agitaattori näytti kalpealta kuin seinä ja joka kerta, kun pieni kähertäjä oli ampumaisillaan yli maalin, kuiskutti hänelle: "Ei niin kovaan, ei niin kovaan. Voivathan muut kuulla kaiken. Saatte kyllä, mitä tahdotte."
Sinä iltana ei Rassmann jäänyt kauvaksi ravintolaan. Hän hiipi ulos, aivankuin kummituksia istuisi hänen niskallaan.
Sepäs vielä puuttui, että häneltä nyt riistettäisiin ihanat päivät! Nyt kun hän puhetaiteellaan oli saanut asiat niin pitkälle, että hänen lemmittynsä oli taipuvainen ennen pitkää myymään talon ja tavarat, lähteäksensä hänen kanssansa Ameriikkaan. Ja tämän kurjan kääpiön täytyi kaikkialle tulla hänen tielleen. Mutta hänen turpansa täytyi tukkia, sitte sai toistaiseksi olla rauhassa.
Niiden parin päivän kuluessa, jotka Pätzoldt oli agitaattorille myöntänyt rahan hankkimista vasten, esitti myöskin Schornin liikeystävä kolmikuukautisen viidensadan taalarin vekselinsä.
Rassmannille ei tullut tämä vekseli odottamatta, mutta hän pyysi neljän kolmatta tunnin lykkäystä. Ne hänelle myönnettiin.