Niin paljo rahaa? Mistä ne olivat otettavat?
"Meidän täytyy ottaa kiinnityslaina taloamme vastaan, Hanna", sanoi hän, "ja sitte koetettava myydä talo niin hyvin kuin mahdollista —"
Rouva Schorn sanoi vaan pari sanaa, käskien hänen tehdä miten hyväksi katsoo. Hän jätti jo kotiystävälle vapaat kädet.
Niin päätettiin ottaa kiinnityslaina. Seuraavana päivänä löytyi kaupungista rahamies, joka suostui antamaan tuhat taalaria ensimäistä kiinnitystä vastaan.
Suuri vekseli lunastettiin, Pätzoldtin lurjus tyydytettiin.
Nyt oli jälleen elämää Marat toisen kodissa. Kuningasmielinen tuli jälleen miehelleen hyväksi, lapset saivat leivoksia syödäkseen ja herra Antonius Pätzoldt otti päivän kunniaksi kaksinkertaisen annoksen kuminaviinaa.
Oi, että hänelle onnistuisi tämä ensimäinen kepposensa, sitä ei hän ollut uskonut itsekään. Eikö tässä ollut oivallinen lähde, jota saattoi käyttää useamminkin hyväkseen.
Herra Antonius Pätzoldt tuli pian siihen. Partaveistään tarvitsi hän yhä vähemmän. Hän eli humussa ja sumussa.
Marat toiselta ei rahapula enää koskaan loppunut, ja aina kävi hän Rassmannin kimppuun. Milloin vaati hän pienempiä, milloin suurempia summia. Ja vaikkakin Rassmann raivoissaan puri huultansa — Pätzoldtin uhkaukset saivat hänet lannistumaan ja — maksamaan edelleen.
Rassmann tunsi yhä suurempaa halua talon myymiseen, mutta niin usein kuin Hanna suostuikin, ei löytynyt sopivaa ostajaa. Onnettomuus kasaantui onnettomuuden päälle. Pieni Villy tuli äkki sairaaksi ja kuoli muutaman viikon jälkeen. Tämä oli hirvein suru rouva Schornille. Ensi kertaa pitkistä ajoista tunsi hän pienokaisen kirstun ääressä, kuinka häneltä puuttui mies, jonka lemmikki Villy oli. Rassmann ei huolehtinut hautajaisista, hän istui mieluummin "Kultaisessa leijonassa".