Tämä oli leikkaus lihaan, joka näytti ammottavalta. Haavoja ei vielä polttanut, mutta eräänä päivänä alkoivat ne vuotaa verta.
"Sinä olet päässyt hyvinvointiin, olet rakentanut pesäsi, ja minä olen iäksi jäänyt retkaleeksi", — ja se että Rassmann tunsi tämän totuuden, se teki sen kaksinkerroin alastomaksi ja rumaksi.
"Kellään ei ole oikeutta ylellisyyteen, kun lähimäiseltä puuttuu tarpeellisinkin." Miksi täytyi Schornin, työteliään, yksinkertaisen Schornin, jo heti ensi päivänä muistaa tämä pelottava lause? — Hänen, joka sentään joka sunnuntai pani kukon pataan ja jolla oli talo ja tavaraa!
Rassmann oli köyhimys sanan varsinaisessa merkityksessä: hän joutui taakaksi, ystävänsä taakaksi — mutta hän ei hävennyt, sillä "mikä on minun, se on sinun!"
Täytyihän hänet säilyttää puolueelle!
Kävi niin, kuten Schorn oli tahtonut. Rassmann söi hänen kanssaan samassa pöydässä, makasi hänen kanssaan saman katon alla, ystävänsä vaatetti hänet: Schorn oli tehnyt hänet ryysyläisestä siistiksi mieheksi. Schorn teki hänelle vielä enemmänkin: antoi hänelle päivittäiset taskurahat.
Suuri toveri meni säännöllisesti aamupäivisin mestarin kera aamunaukulle "Kultaiseen leijonaan"; kun viimeksi mainittu puolen tunnin kuluttua palasi sieltä jokapäiväiseen työhönsä, silloin jäi toinen vielä istumaan ja tilasi uuden lasin, sillä hänen piti lukea tarkoin lehdet, olla aina "au fait" politiikasta ja sosiaalisista kysymyksistä, kuten hänellä oli tapana sanoa ja kuten Schorn sen kertasi päivästä päivään rouvalleen. Tämä "au fait" miellytti nuorta mestaria aivan erityisesti. Se kuului niin ylhäiseltä ja tehosi häneen kuten kaikki mikä tuli tämän "etevän hengen" suusta. Illan tullen sitte alkoivat Schornille kosteikot hänen päivittäisen, rasittavan työnsä erämaassa. Sorvauspenkin surinassa höylän suhahtelussa ajatteli hän näitä virkistyksen hetkiä ja seurasi työhuoneen seinäkellon viisareita.
Suuri oli hänen nautintonsa, kun hän kuuli sitte Rassmannin puhuvan "suuresta päämäärästä!" Tämä ymmärsi kaiken purkaa sujuvaan sanatulvaan, selittää asian muutamilla sanoilla, jottei Schorn, usein pala suussaan, voinut olla sanomatta:
"Ollapa parisen sataa sinunlaisiasi ja sitte puhevapaus maassa — luulen, että silloin olisi toisin asiamme laita."
Samalla hän taputti vierastaan olalle, joten hän aina vahvisti sanansa ja joka jo oli tullut tavaksi.