Hän tuli silloin joka kerta niin hyvälle tuulelle, että hän ensi tilaisuudessa vei Rassmannin syrjään ja kysyi: "Tarvitsetko rahaa?" Kun toveri teki silloin eleen, joka ei näyttänyt kieltävältä eikä myöntävältä, silloin tiesi Schorn kylliksi. Hän oli pistänyt kätensä taskuunsa ja huomannut, että hänellä sattui olemaan vain pientä rahaa. "Odotas hetkinen", sanoi hän ja meni kiireimmittäin kassalleen palatakseen takaisin suurempien rahojen kera. Eihän hän toki voinut martyyrille tarjota paria groschenia! Samalla katsoi hän ympärilleen, huomasiko hänen vaimonsa mitään. Olihan hän herra talossa, saattoi tehdä mitä tahtoi, mutta olisihan sentään Rassmannista ollut epämiellyttävää, jos kolmas henkilö olisi tiennyt hänen riippuvaisuudestaan.
Kerran kysyi Schorn vaimoltaan: "No, Hannaseni, miten ystävämme sinua miellyttää?"
Rouva Schorn vastasi viattomasti:
"Hän on kelpo mies, niin huomaavainen ja aulis. Ja hänellä kai on hyvä sydän, koska hän puoltaa köyhien oikeutta ja kärsii kaiken mielipiteidensä tähden. Luulen, että sinulla on tosiaan hänessä ystävä."
Schornista oli yhä miellyttävämpää, kun hänen vaimonsa arvostelu
Rassmannista kävi hänen omansa kanssa yhteen.
Hannalla oli tosiaan syynsä puhua kiittävästi heidän kotiystävästään.
Naiset arvostelevat usein miehiä sen huomaavaisuuden mukaan, jonka heiltä saavat osakseen. Olihan nuori mestarin rouva sanonut itsekin, että Rassmann oli huomaavainen ja aulis.
Hän olikin siihen mestari. Aamuisin auttoi hän rouva Schornia vetämään ylös puodin raskaita ikkunanverhoja. (Sitä Hannan mies ei ollut koskaan ajatellut, kun hän oli ollut jo tunnin työssään työhuoneessa). Sitte oli hän kovasti puuhissaan vierassalissa kukkien kera, joita hän ei koskaan unhottanut kastella. Pöydässä, jossa kaikki kävi niin yksinkertaisesti, että jokainen seremonia olisi näyttänyt miltei loukkaukselta, ei hän koskaan unhottanut milloin sitä milloin tätä pikkupalvelusta. Hän teki sen luonnostaan lankeavalla auliudella, joka nuorelle rouvalle oli aivan uutta. Miehensä puolelta ei hän ollut sellaiseen tottunut, eikä kelpo rouva ollut sellaista odottanutkaan. Nyt tarjottiin sellaista hänelle yhtäkkiä ja se miellytti, häntä, se teki Rassmannin hänen silmissään miellyttäväksi mieheksi, ilman että hän sillä tahtoi vähimmässäkään määrin surettaa miestään. —
Ensi aikoina meni Rassmann ainoastaan aamupäivisin "Kultaiseen leijonaan", sitte käytti hän siihen hetkisen päivällisen jälkeenkin ja vihdoin sai hän tavakseen mennä sinne illoinkin.
Ravintolan renki, joka aina ventturoi portin tienoilla, ainoa viinuri, joka päivät päästään istui nurkassa pyyhinliinansa käsivarrellaan ja nukkui, palvelustytöt kyökissä, isäntä ja hänen vaimonsa — he tunsivat muhkeapartaisen herran heidän parhaaksi kantavieraakseen ja tervehtivät häntä suurimmalla kunnioituksella: he kaikki tiesivät, että tämä muhkea mies heleässä kesäpuvussa, "Wilhelm Schornin hiljainen liiketoveri", oli tullut Berliinistä suurin aikein laajentaa liikettä yhdessä nuoren sorvarimestarin kera ja harjottaa sitä oikein liikemiehen tapaan.