Kaikkein enimmän Rassmannia veti "Kultaiseen leijonaan" se seura, jota hän siellä tapasi.
Siellä oli ennen kaikkea parturi tai "kähertäjä ja hiusten leikkaaja", kuten hänen liikekilvessään sanottiin, nimeltään Pätzoldt. Herra Antonius Pätzoldt oli pieni hullunkurinen olento, jota nähdessään joka kerran tunsi halua pistää hänet taskuunsa ja kotona näytellä tanssivana nukkena jossakin kamiinin tai kirjoituspöydän reunalla joutohetkien virkistykseksi.
Hän oli viiden kasvattamattoman nulikan isä, kaikki ijältään alle kymmenen, ja saattoi hän sanoa vaimoaan Xantippan kaukaiseksi sukulaiseksi. Hänen liikkeensä kävi hyvin, hänellä oli paljo liiketuttavia kaupungissa, niin että hän saattoi pitää kaksi juoksevaa apulaista ja yhden "salongissaan", mutta herra Pätzoldtilla oli se olosuhteihin katsoen ikävä ominaisuus, että hän kaasi usein ja paljo viljanmehua kurkkuunsa. Tämä paha intohimo oli vienyt kähertäjän ja hiustenleikkaajan siihen, että hän jätti liikkeensä tykkänään apulaisten varaan, ja käytti hyväkseen jokaisen mahdollisen hetken, mennäkseen "Kultaiseen leijonaan" tyhjentämään ravintolaisännän olutvarastoa niin pian kuin mahdollista. Pahat kielet tosin väittivät, että rouva Pätzoldtin syy oli pääasiallisesti, kun parturi niin usein meni jättiläisjanoaan sammuttamaan, mutta sitä ei voi mennä varmasti takaamaan: ainoastaan se oli yleensä tunnettua, että pikku kähertäjä tunsi kauheaa pelkoa lastensa äidin edessä.
Kuten parturien jalon ammattikunnan monenkin jäsenen laita on, niin oli myöskin herra Antonius Pätzoldt paljo lukenut mies, jonka pää oli ahdettu täyteen kaikenlaista puolitietoa, jotka hän oli hankkinut siihen aikaan kun hän oli vielä paikassa ja odotti kundeja. Etupäässä oli hän kiintynyt historian "verisiin käänteihin", ja näistä varsinkin vallankumoukselliset tapahtumat häntä miellyttivät. Niin oli muunmuassa Ranskan vallankumous ja sen aikainen hirmuhallitus tehnyt häneen syvän vaikutuksen ja antanut hänelle paljo ajateltavaa yksinäisinä hetkinä, jolloin hän saattoi antautua filosofisiin mietelmiin.
Vallankumouksen ajan monista verenjanoisista miehistä kiinnitti erittäinkin Marat hänen mieltään ja herätti hänen ihailuaan.
Se näyttää tuskin uskottavalta, mutta se on todella niin: tavallisessa elämässä niin viaton herra Antonius Pätzoldt, joka niin hirveästi pelkäsi aviopuolisonsa epähelliä kosketuksia, unelmoi Maratista ja tämän teoista, miehen, jonka kanssa hänellä oli yhtäläistä ainoastaan kuivettunut olentonsa.
Jo aikoja sitte oli tämä pieni verenhimoinen ja olutjanoinen mies, joka eräinä hetkinä kärsi juoppohulluudesta, tullut siihen mielipiteeseen, ettei nykyinen valtiojärjestelmä enää kauvemmin kelvannut. Jos hänestä olisi riippunut, niin olisi hän mieluimmin antanut määräyksen à la Marat, jotta neljänkolmatta tunnin kuluessa maailman ruhtinaat ynnä korkea aateli ovat armotta telotettavat. Hän ei vain tiennyt, kuinka hän pääsisi tähän täysivaltaisuuteen. Oi, herra Antonius Pätzoldt, alias Marat toinen, olisi ollut hirmuinen, jos vain olisi saanut kansantribruunin valtikan käsiinsä. Silloin olisi hän näyttänyt vaimolleenkin tämän oikean paikan kotona! Vaimolleen! Herra Antonius Pätzoldtin täytyi joka kerta vavahtaa kauhusta, kun hän tällaisia kuvitellessaan tuli ajatelleeksi vaimoaan. Tämä oli niin kuninkaallinen mieleltään ja uneksi prinsessoista ja heidän myötäjäisistään, ja hän — — Sellaisina hetkinä sukelsi Charlotte Cordayn varjo tikareineen verenjanoisen kähertäjän silmien eteen: nyt näytti pikkuherrasta, kuin kasvoilla olisivat hänen rouvansa piirteet.
Herra Antonius Pätzoldt oli asunut kaupungissa vasta kolme vuotta; ennen oli hän pitemmät ajat viettänyt suuremmissa kaupungeissa, niinpä parisen vuotta Berliinissäkin. Vaikkakin pikku parturi piti itseään lujana tasavaltalaisena, niin olivat toki sosiaalidemokratian kommunistiset aatteet saaneet vastakaikua hänen mielessään, hänestä vain, kuten tiedämme, kulki "koko historia" liian vitkaan ja rauhallisesti. Ilman giljotiinia ei herra Pätzoldt voinut voimassaolevan yhteiskuntamuodon kukistusta ajatellakaan; salaisuudessa oli hän jo paljon vaivannut päätään, koettaen keksiä niin jättiläissuuruista murha-asetta, että sillä yhdessä sekunnissa saattoi sähkövirran avulla katkaista tuhansia päitä. Painamalla nappia, joka soitti Marseljeesia.
Vaikkakin tämä hirmuinen mies murhaavine ajatuksineen oli jäänyt pääkaupungissa jokseenkin yksin tai parhaimmassa tapauksessa, kun häntä oli katseltu päästä jalkoihin niittänyt kaikuvia naurunpurskahduksia, oli hän kuitenkin osottanut vilkasta halua liittyä säännöllisiin työväenyhdistyksiin ja erityisellä mieltymyksellä niihin, joissa puhujat räikeimmin värein toivat nykyisen yhteiskunnan kieroudet ilmoille. Vaikkakin herra Antonius Pätzoldtin mielestä näistä puheista liian usein puuttui sana "veri" ja viittaus giljotiiniin ja bastiljin myrskyihin — niin oli hänelle jo sekin erityinen tyydytys, että hengessään sai kuulla köyhälistön "jylhäkaikuisen marssin".
Näissä yhdistyksissä oli hän kuullut Rassmanninkin puhuvan; juuri tämä kommunismin kannattaja comme il faut miellytti häntä parhaiten tulevaisuudenvaltion agitaattoreista. Pienen kähertäjän mielestä oli tämän sosiaalidemokraattisen johtajan puhetavassa järjestelmää, ja herra Pätzoldtista tuntui usein, ikäänkuin sanojen takana, joita agitaattori säkenöiväin kipinäin tavoin singotteli puhujalavalta, piilisi kamala tuli ja kuluttava hehku, jonka täytyi vain varoa voimassaolevia lakeja, jottei päässyt hillitönnä purkaantumaan esiin ja panemaan kaikkea voimassaolevaa tuhoavaan paloon.