"Kansalainen Rassmann, mitä luulette, eikö silloin vetele? Aivan
Maratin tyyliin, se vasta oli mies, lempo soikoon, ihanteeni —"
Ja herra Antonius Pätzoldt vikisi edelleen, yhä siinä luulossa, että yhdenvertaisuuden apostoli kuunteli häntä tarkkaavaisesti.
Mutta Rassmann, jolle olut oli ajanut punan poskille, hautoi yhä omia tuumiaan — hymy huulillaan. Niin, hän hymyili tyytyväisenä, helpommin hengittäen, ikäänkuin olisi juuri keventänyt omaltatunnoltaan tuhannen sentneriä konnankoukkuja.
Hän tunsi äkkiä halua ilmaista herra Antonius Pätzoldtille erityisen kiitollisuutensa siitä, että tämä oli lausunut julki sen, mitä hän Rassmann, oli uskaltanut hautoa vain omassa päässään: mutta hän pääsi vain niin pitkälle, että kilisti parturiherran kera vapauden maljan.
Lasit kilahtelivat ja Marat toinen huusi huiluäänellään:
"Kansalainen Rassman, alas kaikki porvarit, eläköön kommunismi, katusulkuja rakentamaan, silloin se vetelee!"
Schorn oli julistettu porvariksi — tuomio oli langennut; kahdella äänellä, siis yksimielisesti oli se julistettu.
Hänet, joka puhtaasta puolueharrastuksesta uhrasi satoja vuosittain toverikunnan kassaan, saamatta siitä mitään muuta kuin tavallisen kuitin kiitokseksi; hänet jonka mielipiteiden vilpittömyys meni niin pitkälle, että hän ilmaiseksi ja jälleen ilmaiseksi, ainoastaan oppiakseen tuntemaan toverinsa samanlaista elämänkäsitystä ja säilyttääkseen hänet puolueelle, hänet julisti tämä samainen ystävä ja kestivieras sosialidemokraattien enimmän vihaamaan porvarisakkiin kuuluvaksi, sillä — hänellä oli velaton talo, omaisuus, jollaiset enimmäkseen olivat kovan työn hikihelmillä kostutetut.
Ja eihän kellään ole oikeutta ylellisyyteen niin kauvan kuin toiselta puuttuu tarpeellisinkin.
Puuttuiko Rassmannilta tarpeellisin! Ei, mutta hänen ystävällään oli enemmän kuin hänellä.