"Tiedänhän, rakas tohtori, että se on suuremmoinen, mutta Rosaneiti, meidän lemmittymme, odottaa rahaa."
Sanan "meidän" korosti hän terävällä, vahingoniloisella pilkalla, mutta se jäi herra Antonius Pätzoldtilta huomaamatta innoissaan.
Marat toinen ajatteli heti uudelleen ensimäistä audienssia ja puuttui arkiasioihin.
Ja hän esitti mielipiteensä lähemmin.
Samuel Hirsch oli ainoa, joka saattoi auttaa. Hän ei tosin lainaa kauvemmaksi kuin neljäksi viikoksi ja hänelle täytyy 100 taalarin sijaan kirjoittaa 110, mutta sitenhän ei joudu mitään vaaraan, sillä olihan Schorn itse sanonut Hirschille, että hän on tehnyt Rassmannin liiketoverikseen ja vastaisi kaikesta. Ja juoruamisesta ei ole pelkoa, sillä missä jotakin voi ansaita, siellä Hirschin mielestä kyllä katoaa kaikki hyväntahtoisuus Schornia kohtaan.
Näin lärpätti herra Antonius Pätzoldt yhteen mittaan ja lisäsi vielä, että mahdollisesti vekselin lankeamisaikaa saisi lykätyksi.
Täten oli Rassmannille avautunut kuja tulevaisuuteen, ja tässä kujassa oli kyllin tilaa kasata kivi kiven päälle hänen ystävänsä kukistamiseksi.
Mutta mitä hän välitti tulevaisuudesta? Nyt oli ennen kaikkea pidettävä huoli hänen "suhteensa" säilymisestä. Ja jos hän ystäväänsä, ei vaan toveriaan, järjestelmällisesti petti, niin eikö hän menetellyt niiden periaatteiden mukaan, joita Schorn itse oli hänelle suositellut?
Oliko tällä porvarilla oikeus ylellisyyteen, kun häneltä, Rassmannilta, puuttui tarpeellisinkin ilotytön ylläpitoon?
Ja samoin oli Schorn sanonut: "mikä on minun, se on sinun". Tällä evankeliumin lauseella luuli Rassmann voivansa puolustaa jokaista menettelyään omantuntonsa edessä.