Ja niinkuin Berliini, joka päiväkausia oli kahlannut harmaassa liassa, muutamassa minuutissa taaskin alkoi hymyillä, niin Konradkin äkkiä ilomielin silmäili eteensä. Hän ajatteli maalaispappia ja Agataa. Vanha Bläsel oli epäilemättä erinomainen ihminen — suuri lapsi, jolle täytyy antaa kaikki anteeksi ja joka pitää uskoa makoisena mantelina, josta ihminen vielä vanhoilla päivilläänkin saa virvoitusta. Hän teki kaikki Jumalan nimessä: saarnasi, makasi, söi, joi, nuuskasi. Ja oli talonpoikiensa luona onnellinen ja tyytyväinen. Viatonta kristinuskoa — viatonta kuin lapsen laverteleminen! Jumalan ainainen avuksihuutaminen vakuutti synninpäästön jo edeltäkäsin…

Ja kuitenkin hänkin keskitti kaikki sanaan. "Puhu talonpojille Kristuksen ihmetöistä, uhkaa heitä iankaikkisella kadotuksella, anna heille määrätyllä ajalla Herranehtoollista ja mene sitte kotiin, juo viiniäsi, syö tarpeeksi paistia, polta piippuasi ja nauti sielusi rauhaa". Sama ammatti kuin kaupungissa! Sillä erotuksella vain, että siellä puhtaassa, voimakkaassa ilmassa tuli paljon terveemmäksi. Henkisessä elämässä ei saattanut huomata mitään erotusta; se pysyi aina epäilyttävänä. Sitä johti sama vanha tunnussana, jota käyttivät kaikki Herran viinitarhassa toimivat: "Jumala, anna minulle leipää, niin rupean palvelijaksesi". Se oli siis lopultakin sama vatsakysymys, jonka sanottiin villinneen nuo jumalattomat ateistit ja vapaa-ajattelijat.

Mutta tuolla leikkisällä maalaispastorilla, joka ei koskaan ollut oppinut tuntemaan elämänsä murhenäytelmää, oli muuan etu, joka tosin ei millään tavalla kuulunut hänen ammattiinsa: hänellä oli soma sisarentytär, jonka Konrad tänä hetkenä tunnusti ihanaksi tytöksi. Hänessä oli huumoria, ja se merkitsee paljon, kun sitä on naisessa; sitäpaitsi tuntuivat hänen mielipiteensä sangen järkeviltä, hän piti pienistä seurapiireistä: hänestä saattoi ehkä tulla erinomainen — papin-rouva.

Äkkiä Konrad omasta mielestäänkin tuntui eriskummalliselta ihmiseltä: hänhän kulki ajatuksissa, jotka eivät suinkaan olleet kaukana naurettavuudesta. Ei puuttunut paljonkaan ennenkuin hän oli joutumaisillaan samalle koneentapaiselle tielle, jota hänen veljensä niin levollisin, kylmin sanoin oli kuvaellut. Vaikkakin vain ajatuksissa! Mutta ajatukset vaativat tavallisesti kiinteän muodon. Siksi tuli pappis-onnen korkein määrä: avioliitto, lapset ja viisikymmentäkaksi sunnuntaisaarnaa; lukuunottamatta ristiäisiä, vihkimyksiä ja ruumissaarnoja. Alku isoon vatsaan kyllä jonakin kauniina päivänä ilmestyisi itsestään; tietysti edellyttäen että siihen oli taipumusta.

Äkkiä hänen huomionsa kääntyi ulkonaisiin asioihin. Siinä missä komea Leipzigkatu yhtyy Spitteltoriin, piti hänen pysähtyä. Täällä, missä seitsemän katua ikäänkuin solmeutuvat yhteen, vallitsi todellakin huumaava elämä. Pitkissä riveissä vieri vaunuja lakkaamatta ohitse; jalkamiehet tuuppautuivat ja tungeskelivat niinkuin muurahaiset; varsinkin sillä puolen toria, josta Gertraudtenkatu jatkuu, venyi ihmisjoukko pitkäksi, taukoamattomaksi ketjuksi. Ei näkynyt kuin pitkä liikkuva katto, jonka sateenvarjot muodostivat.

Lyhtypatsaan ääressä seisoi köyhännäköinen vanha akka, turhaan koettaen nostaa selkäänsä raskasta säkkiä. Sadat sen näkivät, mutta astuivat välinpitämättöminä ohitse. Kaksi nuorta, narrimaisesti puettua herraa oli miltei juoksemaisillaan hänet nurin; he törmäsivät säkkiä vastaan, mutta jatkoivat matkaansa. Toinen heistä puhdisteli suuttuneena päällystakkiaan. Konrad ei aikaakaan viivytellyt; voimakkain käsin tarttui hän säkin alapäähän, mutta tottumaton työ ei hänelle onnistunut; vasta kolmannella kerralla hän sai painon nousemaan. Hämmästyneenä tuijotti akka häneen. Se oli nähtävästi silinterihattu, joka häntä kummastutti. Soperreltuaan muutamia sanoja kiitokseksi, läksi hän kammertamaan tietänsä. Tapaus oli tietysti herättänyt huomiota. Useita henkilöitä, joiden joukossa muutama keski-ikäinen poika, pysähtyi töllöttämään Konradia, naista ja säkkiä, tuolla liikuttavalla uteliaisuudella, johon berliiniläinen aina on valmis, kun hänen tielleen vaan joutuu jotakin, joka ansaitsee katselemista. Tällä kertaa se ei ollut kompastunut hevonen eikä juopunut — sitä enemmän kannatti tässä kuluttaa aikaansa.

Useat ohikulkevista katsoivat hämmästyneinä taakseen. Näytelmä mahtoi siis olla tavallisuutta erinomaisempi. Nuori, hieno neiti tuuppasi vanhempaa seurakumppaniaan käsivarteen ja virkkoi: "katso nyt, äiti, tuota herraa ja naista. Kuinka hullua!" —"Varmaankin englantilainen", tuli kuivaksi vastaukseksi.

Molemmat nauroivat ja läksivät tyytyväisinä tiehensä. Muuan mies pudisti päätään, tuli katuojaan asti ja tarkasteli siinä Konradia kantapäästä kiireeseen asti, poliisivirkamiehen ankaruudella: hän ei mitenkään saanut auttajan ulkomuotoa ja äskeistä tapausta sopimaan yhteen. Mutta Konradin poistuessa huusi muuan pojista suurella äänellä: "tuo ei ollut täkäläisiä!" — "Taikka oli akka hänen isoäitinsä", lisäsi siihen toinen. Hetkisen he vielä tarkastelivat paikkaa, jossa säkki oli seisonut, alkoivat sitte korvia särkevällä voimalla viheltää ja marssivat juhlallisesti asfaltin poikki.

Konrad astui tyynesti eteenpäin. Omasta mielestään oli hän tehnyt aivan luonnollisen työn ja kuitenkin oli se hänen ympärilleen saattanut kummastuneita naamoja; hän ei tuota ihmetellyt sillä vahvistihan nykyajan yhteiskunta siten vain hänen mielipiteensä. Sen kristillisyys esiintyi glasee-hansikkaissa. Yksinkertaisin ihmisvelvollisuus, lähimmäisrakkauden ensimmäinen käsky, kaikki se mitä Kristus oli käskenyt tekemään vaivaisille ja kärsiville, oli loukannut noita ihmisiä, sentähden että se oli tapahtunut aukealla kadulla. Siksi, että sen oli tehnyt henkilö, joka oli paremmissa vaatteissa kuin naisraukka.

Astuessaan eteenpäin, rupesi hän äkkiä miettimään seuraavaan tapaan: jos Kristus nousisi ylös ja paljain jaloin, risaisessa, köyhässä puvussa, orjantappurakruunu väsyneellä, pitkien hiusten peittämällä päällään, vaatimattomana ja nöyränä astuisi joukkojen halki koputtamaan ovea, jonka takaa löytäisi lepoa…