Konrad kuuli jo mielikuvituksessaan joukon kiljunnan, pilkan ja räikeän naurun; näki ihmisten kokoontuvan heittämään pilapuheita ja solvauksia tuota kummallista olentoa kohti. Ruoskiminen ei tosin tapahtuisi piiskalla, eikä kohtaisi ruumista, mutta sensijaan sielua, mikä oli tuhat kertaa kamalampaa. Sitte seuraisi retki — ei Golgatalle, vaan poliisiin. Huudot yksin olisivat samat kuin silloinkin: "jos sinä olet Jumalan poika, niin auta itseäsi!"
Siinä sato tuhannestayhdeksästäsadasta vuodesta!
Tuo joukko se ei enään uskonut ihmeisiin. Ja kuitenkin niitä opetettiin sille joka päivä, joka hetki; niille perustettiin uskonnon taivaallinen rakennus; väitettiin maailman tulleen paremmaksi, viisaammaksi, siveellisemmäksi. Vihdoin vedottiin kulttuuriinkin.
Niin, kulttuuriin! Oliko se tehnyt ihmiset onnellisemmiksi?… Kurjia olentoja kulki hänen ohitsensa. Heillä oli kaikilla vain yksi maali: päästä lähimmäisen ohi ja jokunen askel korkeammalle.
Konrad olisi varmaankin vielä hyvän aikaa antanut ajatustensa kehittyä samaan tapaan, jollei hän olisi huomannut, että piti ruveta etsimään taloa, jonne hän aikoi. Hän ei itse asiassa enään ollut kaukana maalistaan. Käännyttyään seuraavasta kulmasta, tuli hän pienelle kadulle, jossa lapsia kerrassaan vilisi; harvoin vain ajettiin siitä rattailla. Ja tuo varmuus houkutteli lapset pois pihamailta. Koko ajopenger oli kuin julkinen leikkikenttä. Nuo nelikerroksiset, samalla värillä sivelletyt, yksitoikkoiset ja ikävät hyyrykasarmit näyttivät suovan suojaa tuhansille pienille olennoille. He telmivät, huusivat, juoksivat ja painiskelivat ikäänkuin oikein nauttiakseen syksyn viimeisestä valonkatseesta, ennenkuin varustautuivat lepäämään talviunessaan kivilaatikkojen sisällä.
Hän seisahtui leveän, siivottoman porttikäytävän eteen. Paljaat, likaiset seinät täydensivät heti talon tekemää vaikutusta; sisäänkäytävällä oli husinhasin joukko kylttejä osoittamassa asujainten mitä erilaisimpia ammatteja. Siinä oli rohkeasti maalattu saapas ja kenkä, joitten vieressä kohoili räikeän valkeiksi maalattuja päällyspaitoja ja kauluksia. Varsinkin pistivät silmiin jättiläiskokoiset sakset, jotka olivat maalatut keskelle paljasta seinää.
Alkoi jo hämärtää, jonkatähden Konradin oli vaikea löytää. Vihdoin kysyi hän pieneltä pojalta, asuiko täällä muuan Jannusch? Lapsilauma ympäröi hänet paikalla ja apua tarjoavia ääniä sinkoili hänen ympärillään.
"Vai Jannuschilaiset? Ne asuvat tuolla toisen pihan perällä, kellarissa"… "Hevostallin takana"… "Oikealla"… "Eihän, kuin vasemmalla! Senkin kana siinä, minä sen paremmin tiedän!"
Keskenkasvanut tyttö tarjoutui viemään häntä. Ensimmäinen piha oli hirvittävän likainen ja huonosti kivitetty. Ei ollut minkäänlaista lyhtyä ja alakerran ikkunasta tunki valo vain pienestä lampusta, joten tarkasti täytyi katsoa eteensä, ettei astuisi vesilätäkköihin, joita oli suuri määrä. Toinen piha oli alamaata. Siellä näytti vieläkin lohduttomammalta; kaksi suurta huonekaluvaunua oli tiellä. Vaivaloisesti Konrad pujottelihe niiden sivutse; siinä hän vallan tarttui likaan, ja jäi hetkeksi hämmästelemään miten ihmiset siitä yleensä saattoivat kulkea. Vasemmalla oli todellakin hevostalli, jonka avonaisesta ovesta tulvi inhoittavaa hajua. Lyhdyn himmeässä valossa seisoi mies kiilloittamassa valjaita ja vihelsi siinä laulua. "Ol' ennen mulla toveri, jonk' ei oo vertaista." Surumielisenä kaikui sävel iltapimeällä. Tukevan hevostallin takana seisoi matala talo, ikäänkuin rakennusmestarin köyhänä kaupanpäällisenä; kellarikerroksen ikkunat olivat syvällä; yhdestä loisti heikko valo.
— Kiitos, lapseni, sanoi Konrad ja astui alas portaita. Niissä oli niin pimeä, että hänen kesken kaikkia piti sytyttää tulitikku, jottei vahingoittaisi itseään. Vasemmalla näytti olevan jonkinlainen pesutupa, sillä päällettäin oli ladottu joukko astioita. Etehinen, joka ei ollut edes kalkittu, teki niin kylmän ja epäterveellisen vaikutuksen, että Konrad ehdottomasti kauhistui. Oikealla oli ovi, jolle sangen epäsäännöllisin piirtein oli kirjoitettu nimi "Jannusch". Nähtävästi oli se asianomaisen oman käden työtä, sillä alkukirjainta koristi suuri kiehkura.