Hän koputti oveen. "Se on auki", kuului heleä lapsenääni, jonka jälkeen hän astui sisään. Asuntoon kuului kaksi huonetta, joista toinen suurempi, toinen pienempi; ensimmäinen oli pimeä, permannolla yksin oli valoviiva, joka tunki kamarin avoimen oven läpi. Liketessään tätä ovea, kuuli hän kovaa kuorsaamista. Nukkuva mahtoi olla täysikasvanut henkilö. Siitä välittämättä astui hän suoraan eteenpäin.
— Hyvää iltaa, lausui hän puoliääneen, sulkien oven sisäpuolelta. — Älä pelkää, lapseni, minä tulen Josefan luota katsomaan, kuinka te voitte. Hän lähettää teille paljon terveisiä.
Nämät sanat lausui hän pienelle tytölle, joka saattoi olla seitsenvuotias, ja joka vanhalla pöydällä, peitetyn ikkunan ääressä krihvelitaululle koetti piirustaa malliksi kirjoitettujen kirjainten mukaan. Kynttilänpätkä oli pistetty pullon suuhun. Tyttö pelästyi, karkasi tuoliltaan ja pakeni huoneen etäisimpään kulmaan. Äänetönnä, suu auki, silmät tuskaa täynnä tähdättyinä Konradiin, pysytteli hän siellä; hänen piti uudestaan häntä rauhoittaa, ennenkuin hän ujosti ojensi hänelle hentoisan, kuihtuneen kätensä. Tuo pieni olento kapeine, läpikuultavine poskineen teki kummallisen vaikutuksen; hänessä oli jotakin pikkuvanhaa, hän näytti rientäneen vuosiensa edelle. Mutta ei kurjuuskaan ollut voinut himmentää hänen piirteittensä hienoutta. Ikäisekseen oli hän tavattoman iso: kasvanut korkeaksi kuin ansarin kukka, joka vähitellen uhkaa menehtyä samalla paikalla. Hänen köyhä pukunsa ilmaisi jonkinlaista puhtautta.
— Kutsunko minä isää? kysyi hän, tultuaan hiukan tutunomaisemmaksi.
— Hänkö se tuolla kuorsaa?
— Niin, hän oli juonut liian paljon ja selviää nyt pohmelostaan.
— Entä molemmat toiset? Tarkoitan velipuolesi?
— August meni etsimään Josefaa ja Anton meni viemään isän takkia panttilaitokseen. Emme ole syöneet mitään sitte kuin tänä aamuna.
— Entä te kolme?
Konrad kääntyi katsomaan molempia pienempiä lapsia, jotka makasivat perällä.