— Minä keitin meille vesisoppaa. Oli vielä vanhaa ruis- ja vehnäleipää.
— Sinäkö keitit? Aivan yksin?
Hänen piti nauraa tuota täysikasvaneen ihmisen totisuutta, jolla tyttö lausui tunnustuksensa, vaikka se häntä niin syvästi liikutti.
— Niin, minä yksin, spriikeittiöllä. Josefa on opettanut. Sitäpaitsi minulla vielä oli jauhoja ja maitoa. Maidon lainasin. Ja jollette sitä kellenkään kerro — hän alensi äkkiä äänensä kuiskaukseksi — niin kerron teille, että minulla vielä oli kaksi sokeripalaakin, joista toinen oikein suuri. Eilen lähtiessään Josefa ne minulle antoi. Kenenkään näkemättä… Noille muille ei sitä saa sanoa. Mutta minä olinkin hyvin piiloittanut ne. Vanhan romun alle. Olisivat kauvan saaneet hakea.
Tyytyväisesti hän itsekseen naurahti. Pieni urostyö näytti tuottavan hänelle suurta huvia.
— Vai niin. Sinähän sitte oletkin aika kyökkitaiteilija, puhui Konrad iloisesti, asettaen hattunsa ja sateenvarjonsa pöydälle. — Muuta ette siis ole syöneet? lisäsi hän.
— Eikö sitä ole siinä? hämmästeli tyttö. — Minä jaoin sen kolmeksi kerraksi. Ja jälellä on vielä aika joukko. Herätän heidät pian, nimittäin Emilin ja Marian — ennenkuin toiset tulevat kotiin ja isä herää. Sitte saatte nähdä kuinka sitä syödään.
— Mutta etkö mielelläsi söisi jotakin muutakin? kysyi Konrad, joka oli istuutunut tuolille ja ottanut tytön polvelleen.
— Kyllä. Ja onhan meillä aina muutakin syömistä, kun Josefa taas tulee. Ja hän tulee varmaan, minä sen tiedän.
— Kuinka sinä sen sitte niin varmaan tiedät?