— Olen rukoillut hyvää Jumalaa — äsken kun pikku Maria oli suonenvedossa. Hänelle tulee nimittäin hampaita ja silloin minä häntä kanniskelen sylissäni, kunnes tuska on ohitse. Niin, ja silloin minä rukoilin hyvää Jumalaa, että hän oikein pian antaisi Josefan tulla. Ja minä tiedän, että hän hänet meille lähettää. Miksi Josefa sitte meidät jättäisi? Emmehän ole tehneet mitään hänelle.
Konrad tuli hyvin liikutetuksi. Tuossa pienessä olentoraukassa oli jotakin, jota turhaan olisi saanut hakea tuhannesta täysikasvaneesta. Hätä ja raakuus, nuo köyhien huonot kasvattajattaret, eivät olleet saaneet ryöstetyksi uskoa lapsen mielestä; kokeneen henkilön lailla hän ruokki ja hoivaili pienokaisia. Sinä hetkenä kuvitteli Konrad hänen olevan kolme kertaa vanhemman henkilön, jota hänen piti kohdella kunnioituksella, niinkuin oikeaa emäntää. Puhdas jumalanpelko noiden paljaiden seinien sisäpuolella vahvisti häntä. Hän tarttui molemmin käsin lapsen päähän ja painoi suudelman sen otsalle.
— Rukouksesi on kuultu, lausui hän hellästi. — Te saatte pian nähdä Josefan.
— Kuka te sitte olette? kysyi lapsi äkkiä.
— Olen pappi.
— Oi, pappiko? — Hän astui muutamia askeleita taappäin ja katseli häneen, kädet ristissä, suurin, tarkkaavaisin silmin. — Oikea pappi kirkosta? jatkoi hän.
— Niin, oikea pappi, vakuutti Konrad, jota kysymys suuresti huvitti. — Mutta minä olen sitäpaitsi satujen hyvä haltia, joka aina tuo ihmisille jonkun lahjan. Kas, tuossa saat kokonaisen taalerin. Sillä sinä heti voit ostaa mitä tahdot, tarkoitan leipää, kahvia, sokeria, makkaraa, kinkkua… Tottahan sinä tunnet paikat, mistä saa. Otappa nyt koppa ja lähde. Minä hoidan sillaikaa pikku siskoja. Kunhan isäpuolesi nyt herää, niin puhun järkevästi hänen kanssaan. Sitte sinun ei enään tarvitse piiloittaa sokeriasi.
Tyttö ei liikahtanut paikalta; hetken hän silmillään seurasi hänen kätensä liikkeitä: kuinka hän avasi kukkaron ja otti rahan peukalon ja etusormen väliin, laskeakseen sen sitte pöydän kulmalle. Sitte hän kummastunein silmin taas katseli häntä itseään. Konrad luuli tuon arvaamattoman rikkauden tehneen hänet niin sanattomaksi. Mutta äkkiä hän hätäisesti virkkoi:
— Jos te olette pappi, niin te kai olette Josefan isä?
Erityisellä mielenkiinnolla Konrad nyt silmäili lasta; hän tahtoi tietää, oliko tuo pelkkä mielikuva, sellainen joita lapsilla usein on.