— Kuinka sinä sitä ajattelet? alkoi hän taas. — Onhan isänne jo aikoja sitte kuollut… Lähde nyt vaan, äläkä viivy kauvan.
— Ei, ei, jatkoi tyttö varmasti, huomaamatta hänen käskyään. — Koko aamupäivän ovat he tuolla jutelleet siitä, että Josefan isä oli pappi. Anton huusi sen korvaani, suututtaakseen minua. Hän sanoi, että jos Josefa hänet löytäisi, niin meille kaikille koittaisi hyvät päivät… August läksi silloin paikalla liikkeelle etsimään hänen isäänsä. Mutta isä Jannusch sanoi, että meidän kaikkien nyt hyvin ahkeraan pitää lukea raamattua, niin ihmiset tulevat tuomaan meille leipää… Mutta ehkä Josefa todellakin on löytänyt isänsä, eikä tulekkaan takaisin. Voi voi, voi voi!
Itku nousi hänen kurkkuunsa, mutta hän tukahdutti sen. Hän kaivoi sormet syvälle silmiin; pari kertaa värähti huulet suonenvedontapaisesti.
Konrad ei tietänyt, minkätähden kummallinen ajatus äkkiä karkasi hänen päähänsä; naurettava ajatus! Mutta se oli tullut niin välittömänä, ettei hän päässyt siitä vapaaksi; se oli tullut salamana ja sattunut häneen. Lapsi oli varmaankin kertonut vain sen, minkä se oli kuullut. Ja sen viime sanat eivät tietysti olleet kuin pelkkää mielikuvitusta; se oli ilmaissut pelkonsa siitä, että Josefa nyt todellakin olisi löytänyt isänsä ja siten jättäisi heidät. Mutta sanottiinhan usein, että lapset tietämättään lausuvat totuuden. Kuinka kummallista! Ja samalla, kuinka tyhmää uskoa siihen!
Hän nousi ja alkoi astella edestakaisin. Köyhyys löyhkäsi tuossa kurjassa huoneessa. Mutta vasta herännyt ajatus oli pannut hänen mielensä niin kuohuksiin, että hän miltei unohti ympäristönsä ja täällä maan alla, kaukana Berliinin loistosta, muutamaksi hetkeksi vaipui itseunohduksen mielentilaan, joka aina seuraa odottamattomia tapauksia. Mielikuvitus ja todellisuus sulivat yhteen ja synnyttivät hänen silmiensä eteen ruman kuvan, joka oli puoleksi totta, puoleksi valhetta.
Äkkiä kuului viereisestä huoneesta pitkiä, äänekkäitä haukotuksia; heti senjälkeen puhui käheä ääni.
— Fransiska, tokko riisut kenkäsi, mitä sinä niissä kengissä siinä vaellat, ettei minuuttiakaan saa rauhassa maata… Tule sitte sanomaan, etteivät pohjat enään ole eheät! Jaa, jaa, ääh… häh… Eikö kukaan poikanulikoista vielä ole tullut takaisin? kirkasi hän, uudestaan haukoteltuaan. — August lupasi sentään tulla ja Anton, senkin heittiö… Ties missä taas renttuilee! Senkin jumalaton veikele! Ja minä olen sentään heille sanonut, että heidän pitää muuttua, jos tahtovat tulla hurskaiksi. Muuten emme voita kirkkoa puolellemme. Aaah… No, missä sinä viivyt! Tule pian ja tuo valkea tänne.
Konrad oli jäänyt seisomaan. Kun tyttö kysyen häneen katseli, niin hän vain osoitti rahaa ja viittasi hänelle, että hän lähtisi. Hän otti kopan käsivarrelleen ja katosi viereiseen huoneeseen. Samassa alkoi Jannusch taas:
— Mene puotiin ja lainaa kaksi litraa potaattia ja pane ne kiehumaan… Samalla voit tuoda sillin, mutta sellaisen, jossa on mätiä. Tiedäthän kuinka mielelläni minä niitä syön. Sano, että huomenna maksan kaikki. Voi, voi, kunhan vaan voittaisimme kirkon puolellemme… Kuules sinä, voit samalla tuoda kaksi. Ja ryypyn. Mutta sano, että jollei se ole hyvä, niin tuot sen takaisin. Emmehän mekään anna sinne haisevaa rahaa… Vieläkö siellä aina vaan sataa? Augustilla ei ole sateenvarjoa. Pilaa vielä pahanpäiväiseksi sunnuntaitakkini… No, siinähän sinä olet. Mutta tuoppas nyt se kynttilä… Ehkä eukko vielä sinulle antaa lainaksi happaman kurkun.
Samassa mahtoi Fransiska kuiskata hänelle jotakin, sillä heti paikalla muuttui hänen äänensä: