— Mitä sinä sanot? Pastoriko? Hengellinen herrako? Oi Jumala, Jumala, mikä odottamaton onni, mikä kunnia!… Ja sinä tyhmeliini annat minun vain nukkua. Mitenkä minä sen korjaankaan! Mutta kaksi tuntia minä luin raamattua ja ne minut väsytti. Luin koko Johanneksen ilmestyksen kannesta kanteen… Mutta nyt kiireesti ylös!
Olkisäkki narisi hänen noustessaan ja kun hän sitte pukeutui, puhui hän vuorotellen hiljaisella äänellä lapselle, ja äänekkäästi viereiseen huoneeseen:
— Anna pian tohvelini, ne ovat kaapissa… Antakaa anteeksi, herra pastori, tulen paikalla… Anna sitte huivi ja kampa, ne ovat ikkunalaudalla… Olkaa hyvä, istukaa sillaikaa, herra pastori… Missä takkini on? Tuleppas Fransiska, en löydä sitä. Tuohonhan minä sen ripustin Anna nyt jo! Et löydä?… Parin minuutin perästä, herra pastori. Pyydän tuhansin kerroin anteeksi… Etkö sinä vieläkään löydä? Voi, nyt minä tiedän. Anton, se heittiö, lupasi pantata. Mutta odotahan, kun kotiin tulet!… Meillä on köyhää, herra pastori, mutta olen raamatussa lukenut, ettei Jumala siihen katso… Anna pian vanha saali, niin menen sillä… Kas niin. Nyt tulen, herra pastori.
Jannusch ryki ja yski vielä pari kertaa, sitte esiintyäkseen oven kehyksiin. Fransiska taas kiirehti ylös portaita.
— Toivotan monin kerroin hyvää iltaa, herra pastori, monin kerroin. Aijai, jos olisin aavistanutkaan… niin olisin pukeutunut sunnuntaitamineisiin. Ja antanut pestä permannot. Meillä näyttää vähän huolimattomalta, mutta se tulee siitä, että täällä kaiken päivää on niin pimeä, ettei näe omaa nenäänsä. Niin pimeä on.
Hän oli haudasta nousseen Latsaruksen näköinen. Pimeässä oli Fransiska erehtynyt ja saalin asemasta antanut hänelle lakanan, joka kerran lienee ollut valkea, mutta nyt oli liankarvainen. Koska sitä, vieraita ollessa, käytettiin pöytäliinana, niin kaikkialla näkyi kyökkiastioitten ja patojen jälkiä; tuollainen musta ympyrä upeili keskellä Jannuschin rintaa, niinkuin mikäkin kunniamerkki. Hän oli muuten asettanut tämän vaatteen erittäin taiteellisesti, jotta pitkät päät ulottuivat maahan asti ja takana muodostivat jonkinlaisen laahustimen. Kiireessä oli hän unohtanut kiinnittää paitansa kaulan kohdalta, joten paljas rinta näkyi. Pörröinen täysiparta ja tukka, joka vielä enemmän olisi ollut saksien puutteessa, paistoivat kuin tuli. Koska hän senlisäksi oli tavattoman vaalea, niin hän todellakin muistutti ruumista.
Hän teki hyvin syvän kumarruksen ja puhui taas:
— Mutta istukaa toki, herra pastori. Pyydän, olkaa niin hyvä. Tämä tuoli on tosin vähän… Mutta minä heti… Fransiskan piti jo eilen viedä se nikkarille, mutta kun ei itse toimita kaikkia…!
Pari kertaa hän nyrkillään koputti selkänojaa ja pyyhki sitte voimakkaasti istuinta yhdellä vaippansa kulmista.
— Niinkuin sanottu… meillä on vähän köyhää… mutta sydän… Kun Jumala vain katsoo sydämmeen, niin… Olen lukenut, ettei Vapahtajamme monasti tietänyt, mihin päänsä kallistaisi. Silloin ajattelin itsekseni: Jannusch, jos sinä olisit elänyt ja hän olisi tullut luoksesi, niin kyllä olisit valmistanut hänelle vuoteen. Niin, niin! Sunnuntaivaatteeni olisin pannut hänen päänsä alle… Kas, niin, nyt ovat viimeisetkin pölyt poissa. Pyydän, herra pastori, istukaa, ettei talon rauha mene!