Hän oli nyt tarpeekseen siivonnut tuolia ja teki kädellään kohteliaan liikkeen. Palkitakseen hänen vaivaansa, istuutui Konrad, vaikkei hänen mielentilansa tosin ollut valoisa. Mutta häntä samalla suuresti huvitti Jannuschin esiintyminen.
— Olette varmaankin hurskas mies, Jannusch? kysyi hän.
— Ja jumalaapelkääväinen, hyvin jumalaapelkääväinen. Niin, sitä me kaikki olemme. Raamattu ei ensinkään ehdi poistua pöydältämme. Joka aterian jälkeen se otetaan käsille. Saatte nähdä, rakas herra pastori.
Hän katosi pimeään huoneeseen, kopisteli siellä ja palasi takaisin tuoden mukanaan tavattoman paksun kirjan, jota hän kantoi molemmin käsin, kuin mitäkin kuormaa.
— Tässä se on. Mitähän meistäkään olisi tullut, jollei sitä olisi ollut! Rakas vanha raamattu, joka vielä on isoisä-vainajan peruja, virkkoi hän, laskettuaan jättiläiskokoisen perintönsä pöydälle. Luiseva käsi kosketti hyväellen kulunutta kantta.
— Luulenpa, Jannusch, että erinomaisesti osaatte teeskennellä, sanoi Konrad äkkiä. — Taidatte katsoa hurskaaksi-tulemista välikappaleena, joka ainiaaksi voi sammuttaa ryyppäämishalunne. Älkää minulle näytelkö narrinäytelmiä. Ei ole ensinkään sanottu, että ne ihmiset, jotka aina pitävät raamattua käsillä, ovat parhaimmat. Tehkää ensin työtä, kyllä rukoukseenkin sitte jää aikaa.
— Mutta, hyvä herra pastori… Jannusch oli kuin pilvistä pudonnut. Nämät nuhteet tulivat niin odottamatta, että hänen kasvoihinsa tuli mitä tyhmin ilme.
Seuraavassa hetkessä kuului huoneen perältä nurkasta puoleksi tukahdutettu yskä, jota seurasi kuliseva ääni; lapsi oli taaskin suonenvedossa. Konrad nousi ja kiirehti vuoteelle. Madonsyömä sänky oli arvokkain huonekalu koko talossa. Hän nosti hellästi käsivarrelleen tytön, joka oli punaiseen liinaan kääritty. Se saattoi olla kolmivuotias. Hän kantoi sitä kiikutellen pitkin huonetta, katse tarkkaavasti tähdättynä nyrkeiksi puserrettuihin käsiin ja hytkiviin kasvoihin. Samassa heräsi poikakin, joka makasi vuoteen toisessa päässä; hän nousi, katseli hetkisen hämmästyneenä vieraaseen mieheen ja rupesi sitte ääneen itkemään.
Kohtaus meni ohi ja Konrad asetti lapsen takaisin vuoteelle. Se oli heikko olento, kädet puoleksi kuivuneet ja silmät suuret, yliluonnolliset. Vielä kerran ne tuijottivat Konradiin, sitte väsyneesti sulkeutuakseen, Pappi ojensi pienelle pojalle kätensä, istuutui vuoteen laidalle ja koetti häntä rauhoittaa.
— Ettekö sitte ole kysynyt neuvoa keneltäkään lääkäriltä, Jannusch? kysyi hän. — Minusta näyttää siltä kuin jättäisitte lapset aivan oman onnensa nojaan. Älkää muuten koettakokaan itseänne puolustaa, minä tiedän kaikki.