— Mutta, hyvä herra pastori… Menenkö heti vanhan Stahnin luo? Hän ei asu kaukana ja antaa lääkkeitä ilmaiseksi. Mutta eihän suonenvetoon mikään auta. Se on heikko ja hento lapsi.
— Siihen on syynä huono ruoka… Tietysti, koska te olette sellainen juopporenttu, ettette mistään välitä!
Jannusch seisoi yhä liikkumattomana samalla paikalla. Hän oli niin peloissaan, että hän ehdottomasti oli pannut kätensä ristiin, osoittaakseen nöyryyttään. Nyt vasta kysyi hän itseltään, mikä tuon papin tänne oli tuonutkin? Ensin hän luuli, että August nyt todellakin oli valloittanut kirkon puolelleen ja tämä nuori pappi oli tullut ottamaan selvää siitä, oliko apu todellakin tarpeen. Sillä heti kun August tänä aamuna oli tuonut sen tiedon, että pappi oli ottanut Josefan kasvattaakseen, niin kotona oli pidetty suuri neuvottelu, jossa päätettiin tarpeellisessa määrässä käyttää petosta, jotta saataisiin hurskaat herrat taivutetuiksi. Augustin piti alkaa, puhumalla isän ja veljen puolesta. Tämä ajatus oli Jannuschin mielestä tuntunut niin ihanalta, että hän paikalla oli hakenut esille vanhan raamatun ja kiihkeästi alkanut sitä lukea. Koskei hän aivan hyvin ollut ymmärtänyt pyhän Johanneksen ilmestystä, niin hän tuontuostakin oli ottanut avukseen ryyppypullonsa. Vihdoin olivat kirjaimet ja pyhä Johannes itse ruvenneet tanssimaan hänen silmäinsä edessä; hän oli langennut pitkään uneen, uneksiakseen pahoja unia viimeisestä tuomiosta ja kiirastulesta.
Jollei tuo herra nyt kuulunut vissiin komiteaan, niin kuka hän sitte oli? mitä hän tahtoi? Äkkiä häämöitti hänelle ajatus. Olisiko August ehkä löytänyt Josefan isän, olisiko tuo herra…? Tuossapa hän hoiteli noita retkaleita ikäänkuin olisivat olleet hänen omia lapsiaan. Paraikaakin otti hän taskustaan nenäliinaa ja niisti pojan nenää.
— En ole tätä ansainnut, hyvä herra pastori, virkkoi Jannusch hetken kuluttua. — Arvaan jo, kuka te olette. Kiitollisuuden osoitteeksi kaikesta siitä mitä minä hänen hyväkseen olen tehnyt, näkyy Josefa aika tavalla haukkuneen minua. Ehkette vielä tiedä, että hän on juutalainen, nimittäin noin puoleksi. Hän on kasvatettu äitinsä uskossa, mutta hänen todellinen isänsä oli kristitty, pappi, täältä pääkaupungista. Barbara, hänen äitinsä, oli jonkun aikaa siellä palveluksessa, ja silloin hurskas herra oli tehnyt erehdyksen. Onhan se inhimillistä… Barbara oli kotoisin Puolasta, mutta ei juuri näyttänyt juutalaiselta. Sentähden hän olikin mahtanut saada tuon paikan. Sitte hän meni naimisiin kristityn kanssa ja nuo lapset ovat siitä avioliitosta. Ja kun hän kuoli, otin minä hänet, koska hän oli kaunis ihminen… Kyllä hän kertoi minulle koko jutun, mutta nimeä hän ei koskaan maininnut. Hän ei tahtonut tuottaa ikävyyksiä miehelle, sanoi hän. Olihan hän Barbaralle antanut jonkun verran, mutta se oli jo kaikki mennyttä, kun hän minulle tuli.
Konrad oli suurella mielenkiinnolla kuunnellut kertomusta. Hyvä oli, että Jannusch käskemättä kertoi asiat, sillä muutenhan Konradin olisi pitänyt pyytää häneltä tietoja, koska hän kerran oli päättänyt ottaa asioista selvän. Entinen levottomuus valtasi hänet taaskin. Hänen piti päästää irti lapsen käsi ja nousta; mitä erilaisimmat ajatukset risteilivät hänen päässään.
Hänen piti juuri tehdä Jannuschille kysymys, kun Fransiska suurella kiireellä ja hädällä juoksi huoneeseen.
— He tulevat, isä, muuan vieras on mukana, huusi hän hengästyneenä, alkaen asettaa pöydälle kopan sisältöä. — He ovat niin juovuksissa, että tuskin pysyvät seisomassa. Pikkukin niin, etten koskaan ole nähnyt häntä sellaisena… (Hän tarkoitti "pahaa poikaa", Antonia, jota isä kutsui "Pikuksi"). — Kaikki lapset juoksevat heidän perässään. He kävivät käsikoukussa kaikki kolme ja vieras mies seisahtui välistä ja puhui kaikenlaista roskaa, niin että kaikki nauroivat… Aijai kuinka juoksin!
— Voi niitä heittiöitä poikia, mitä surua minulle tuottavatkaan! vaikeroi Jannusch. — Hyvä herra pastori, ummistakaa silmänne. Kyllä minä heti… — Hän veti kokoon pukuaan ja aikoi mennä viereiseen huoneeseen, mutta seisahtui samassa päättämättömänä: — mutta mitä minä teen…? panisin oven kiinni, mutta siinä ei ole avainta… Mutta mitä kaikkia sinä olet tuonutkaan? virkkoi hän äkkiä, käännettyään päänsä pöytään päin. — Siinähän on kinkkua, makkaraa ja voitakin…
Hän astui likemmä ja aukoi sieramiaan. Hänen ensi ajatuksensa oli, että August oli mahtanut voittaa kirkon ja kadulla jo antaa Fransiskalle rahaa. Mutta kun tyttö hänelle kertoi, miten asian laita oli, niin hän vaikeni, sitte tuhlatakseen kiitossanojaan; kahdeksaan päivään eivät he olleet syöneet oikeaa ruokaa, joten tämä kaikki tuli erinomaiseen aikaan.