— Mutta herra tohtori — enhän minä sellaiseen katso. Hyvä Jumala sen tietää.

Sanattomana jäi tohtori häneen tuijottamaan. Hän luuli hänen äkkiä tulleen hulluksi. Rouva käänsi hänelle selkänsä, silitti pöytäliinaa ja jatkoi:

— Herra tohtorin edeltäjä, herra kandidaatti Bläsel, se se kyllä meni liian pitkälle. Hän se teki hullutuksia!… ja kyllä hän juoda osasi! Se mies oli joutunut huonoille teille. Tuskin oli hän pitänyt koesaarnansa, kun hän muutti pois luotani. Ensimmäinen herra pastorimme tyttärineen taisi kerran nähdä hänet jossakin siivottomassa seurassa. Mitäpä hänestä olisikaan ollut seurakunnalle. Sellainen se ihmisluonto on… Taivas sen tietää. Ei herra pastorin siis tarvitse minua ujostella, kyllä minä tiedän elämän kulun.

Tohtori Konrad Baldus antoi hänen puhua loppuun ja kiitti hengissä sattumaa, joka hänelle niin pian oli paljastanut arvoisan rouvan mielipiteet perheellisissä asioissa.

— Rouva, nyt ei teidän päänne lie oikein kunnossa! kiljasi hän niin äkkiä, että nainen pelästyksissä kääntyi päin, jääden suu auki häneen töllöttämään kuin yliluonnolliseen olentoon. Hän oli käynyt kalpeaksi, nenä näytti pidenneen. Vavisten, käsivarret hervottomina riippumassa seisoi hän papin edessä.

— Suokaa anteeksi, herra pastori, jos olen tehnyt väärin, mutisi hän, painaen silmänsä alas papin leimuavalta katseelta.

— Te olette vanha, kielevä nainen, sanoi pappi, — sentähden minun täytyy antaa teille anteeksi sananne. Mutta nyt asiaan. Minä tapasin kadulla tyttöraukan, vielä puoleksi lapsen, nälkään ja viluun nääntymäisillään. Minä tahdon häntä armahtaa. Toimittakaa pian jotakin lämmintä ruokaa. Mitä teillä vain on! Ehkä keittäisitte teetä.

Näillä sanoilla kääntyi hän pois, jättäen rouvan hämmästyksiinsä. Vasta oven sulkeuduttua rouva Brennerlein taas sai toimintakykynsä takaisin.

— Hyvä herra pastori, älkää soimatko minua, älkää tehkö vanhaa naista onnettomaksi. Olenhan minä jo neljäkymmentä vuotta uskollisesti palvellut kirkkoa, henkeni minä heitän seurakunnan edestä, Herra Jumalani sen tietää, huusi hän hänen jälkeensä.

Kuullessaan oven toisella puolen sulkeutuvan, naurahti hän hiljaa, pilkallisesti itsekseen. Sitte huusi hän kissoja, jotka heti tulivatkin ja sitaisivat päitään häntä vastaan. Poikansa poissaollessa piti hän elukoita seuranaan. Salatakseen mielenliikutustaan, helisteli hän astioita kosketellessaan, sytytti sitte lampun ja läksi kyökkiin. Tämän kestäessä puhutteli hän kissoja: