— Mitä sinä minulle annat, jos kerron, että olen valloittanut kirkon? Nyt meidän käy hyvin… Tiedä se, että minä puhuin komeasti, paljasta yläsaksaa. Pastorilta menivät silmät pystyyn. Sellaista pässinpäätä en vielä eläissäni ole tavannut.
— Pässinpäät ovat hyvät, mutisi Bläsel, joka, pää käsien varassa, taisteli unta vastaan.
— Hiljaa, kuiskasi Jannusch taaskin, katsahtaen oveen päin, mutta August ei huomannut sitä. Hän oli istuutunut vuoteelle ja katsoa tuijotti lamppuun.
— Minulla on suosituskirje hovisaarnaajalle, sammalsi hän eteenpäin. — Ja Josefan kanssa puhuin… Se retkale on jo varastanut pastorilta. Se pannaan putkaan… Voitko arvata, isä, kuka tuo herra on? Hän on herra kandidaatti, joka ennen aikoi ruveta papiksi… Eikö niin, herra Bläsel?
— Tyhmyyttä, pelkkää tyhmyyttä. Olutta minä tahdon, jymisi tämä, asentoaan muuttamatta.
— Oikea kandidaattiko? kysyi Jannusch, joka äkkiä rupesi ylpeilemään poikansa tuttavista. Olipa tänään sattunutkin tulemaan ylhäisiä herroja: pappi ja kandidaatti. Silloinhan kirkko jo itsestään heitä seuraa!
Bläsel kohotti muutamaksi minuutiksi päänsä, hapuili lasisilmiään ja asetti ne suurella vaivalla nenälleen. Sitte tuijotti hän tylsästi Jannuschiin.
— Hahhah, pyhä Krispinus on noussut ylös kuolleista, nauroi hän vetelästi; lasisilmät putosivat nenältä ja pää vaipui uudestaan alas.
— Mitä sinä isä, pidät näistä saappaista? kysyi August ja nosti ujostelematta jalkansa vuoteelta pöydälle. Muistaessaan Krispinusta, olivat hänen ajatuksensa johtuneet saappaisiin. — Kuuluisa näyttelijä on käyttänyt niitä vain yhden päivän ja kirkko on ne maksanut. Eivätkö istu mainiosti?… Fransiskan pitää joka aamu kiilloittaa ne oikein kiiltäviksi… Mutta mitä sinä yhtenään katselet tuota ovea? Kuka siellä sitte on?
Jannusch tahtoi pidättää häntä, mutta hän oli jo ovessa, joka ei ollut suljettu. Konrad oli kuullut joka sanan; Fransiskalle, joka istui tuolilla, oli hän antanut merkin, että tämä pysyisi hiljaa. Poika oli nukkunut, joten huoneessa ei kuulunut muuta kuin nukkuvien hengitys. Kohtaus viereisessä kamarissa oli miltei jäykistyttänyt Konradin. Hän ymmärsi nyt kaikki, mitä Josefa noista ihmisistä oli kertonut; hän sovitti yhteen kaikellaisia asioita, joitten alkuperää hän ei tuntenut. Korkeimmilleen hänen hämmästyksensä nousi, kun hän kuuli Bläselin nimen. Miten hän oli tänne joutunut? Hän oli mahtanut joutua niin rappiolle, ettei hän enään valinnut seuraansa. Kerran Konrad jo oli astumaisillaan sisään, saadakseen hänet nähdä, mutta uteliaisuus kuulla enemmän, pidätti hänet.