Äkkiä August, vanhuksen seuraamana, seisoi hänen edessään. Matkan päässä pysyttelihe "Pikku".
— Antakaa anteeksi, herra pastori, kyllä minä paikalla ajan ulos hänet, lausui Jannusch. Ensin August vaikeni, mutta sitte hän nousi seinää vastaan, pisti kädet housuntaskuihin ja katseli julkeasti Konradiin.
— Kuules isä, alkoi hän, vaivoin pysyen pystyssä — miten tuo herra on tänne tullut?… Sehän on sama mies, joka eilen illalla kokonaisen tunnin piti Josefaa huoneessaan… Vietellä lasta… hyi pahus!… Korea pappi… Tulitte kai nyt hakemaan toistakin täältä? Hyi olkoon… vieläkin kerran.
Hän sylkäsi eteensä ja päästi kätensä alas.
— Pidätkö kiinni jumalattoman suusi, kirkasi Jannusch koettaen vetää häntä ulos huoneesta; mutta juopunut työnsi hänet luotaan.
— Anna minun olla… niin on asian laita… Omin silmin sen olen nähnyt… Huomenna menen yleistä syyttäjää puhuttelemaan.
Jannusch näki jo hengissä koko kirkollisen onnensa särkyneenä.
— Sinä heittiö, sinä ilkiö, saatat vielä vanhan isäsi hautaan, haukkui Jannusch vaikeroiden. — Voi hyvä herra pastori, armahtakaa miesraukkaa! Hän ei tiedä mitä puhuu, kääntyi hän sitte Konradin puoleen. Sillaikaa nauroi "paha poika" yhtämittaa hänen takanaan, josta syystä hän kääntyi ja raivoissaan läjähytti poikaansa korvalle. Anton alkoi ulvoa ja heittäysi vuoteelle.
— Isäntä, heittäkää ulos tuo mies, puhui Bläsel liikkumatta paikaltaan.
Vasta lausuttu epäluulo oli Konradille niin odottamaton, että hän kävi kuolonkalpeaksi ja vavistus tuntui koko ruumiissa. Ensin hän ei ollut saada sanaa suustaan, mutta sitte lausui hän varmasti: