— Olet juovuksissa poika, siksi annan sinulle anteeksi!
— Oi, kiitoksia tuhansia, hyvä herra pastori. Huomenna hän saa tulla pyytämään anteeksi, sanoi vanhus.
— Älkää valehdelko… selvänähän minä olen, puuttui August julkeasti puheeseen. Mutta tuskin oli hän sanansa lausunut, kun hän niin horjahti, että oli lankeemaisillaan isänsä syliin.
— Sinut pitäisi pistää putkaan, sinä peto, huusi Jannusch taaskin ja tuuppasi häntä.
Samassa seurasi kamala kohtaus. Pieni Maria rupesi ulisemaan ja kammersihe ylös vuoteelta. Tällä kertaa suonenveto ei mennytkään ohitse. Lapsen silmät kääntyivät nurin, hän kankeni ja oli muutaman hetken kuluttua kuollut. Konradiin koski tämä niin, että hän vaivoin saattoi pysyä levollisena. Hän kantoi hengettömän, vielä lämpimän ruumiin takaisin vuoteelle ja sivalsi kädellään silmiä ja otsaa. Tämän nähdessään, alkoi Jannusch aavistaa pahaa; hän tuli likemmä ja näki kalpeat kasvot.
— Voi se on kuollut, se on kuollut, huudahti hän.
— Jumala, Jumala, miten minä saan sen maan alle!
Hänen silmäänsä ei valunut kyyneltäkään. Perällä huonetta seisoi Fransiska, ääneti, liikkumattomana. Hän ei käsittänyt mitä oli tapahtunut. Hellästi Konrad laski kätensä hänen päänsä päälle ja lausui:
— Pikku sisaresi meni enkeleitten luo. Tule, ojenna hänelle vielä kerran kätesi.
Ujosti, yhä vielä äänetönnä seurasi tyttö häntä. Mutta tuntiessaan kädessään kylmät sormet aavisti hän jotakin kamalaa.