— Sisareni! kirkasi hän ja purskahti itkuun.
Anton tuli sisään ja pysähtyi uteliaana ja säälimättömänä ovelle seisomaan. Vanhus rupesi taaskin vaikeroimaan, kuinka hän saisi lapsen maan alle. Tuo huoli oli hänet kokonaan vallannut. Konrad koetti rauhoittaa häntä ja lupasi auttaa niin paljon kuin suinkin; ennen kaikkia piti heti noutaa lääkäri.
— Pitäkäämme hiljainen rukous, lausui hän sitte.
— Jumala olkoon tälle pienelle sielulle armollinen.
August seisoi yhä entisellä paikallaan seinään nojauneena. Odottamaton tapahtuma näytti selvittäneen häntä, sillä kokoonpuserretuin huulin hän lakkaamatta tuijotti vuoteelle. Kun Konrad näki, ettei hän liikahtanut, niin suuttumus leimahti hänessä ilmi tuleen.
— Poika, sanoi hän, — lieneepä tämä pieni olento ollut sinulle miten välinpitämätön tahansa ja lieneepä sydämmesi miten paatunut tahansa, niin löytynee sinussa sen verran tuntoa, että ymmärrät tämän hetken merkityksen. Muista, että sinunkin hetkesi kerran tulee. Virkani nojalla vaadin että panet kätesi ristiin.
Hän lausui sanat korkealla äänellä, astui hänen eteensä ja katsoi häntä suoraan silmiin. Hänen katseensa käski: poika veti hitaasti kädet housuntaskuistaan ja totteli; sitte hän kääntyi seinään päin, peittääkseen kasvonsa.
Muutaman hetken vallitsi huoneessa hiljaisuus. Pihalta kuului lasten hiljainen puhe. He olivat kokoontuneet ikkunoihin, koettaakseen nähdä sisään. Sitte alkoi Jannusch taas vaikeroida ja Fransiska itkeä. Heidän sitä tehdessään avautui kamarin ovi, joka oli suljettu, ja Josefa karkasi sisään. Hän oli siis kuitenkin onnellisesti päässyt karkuun ja kiiruhtanut tänne; hän tahtoi tietää miten siskot jaksoivat, sitte hän oli päättänyt heti palata takaisin. Hänen äkillinen tulonsa oli niin odottamaton, että kaikki hämmästyivät. Fransiska juoksi häntä vastaan ja syleili häntä. — Mitä on tapahtunut?
Josefa kirkasi sen pikemmin kuin kysyi. Pihaan kokoontuneet lapset olivat paikalla herättäneet hänessä ajatuksen, että jotakin erinomaista oli mahtanut tapahtua. Hän riensi huoneen perälle ja heittäysi huutaen ruumiin päälle.
Jannuschin täytyi väkivallalla pidättää hänet. Emil taas oli herännyt ja yhtyi hänkin puolestaan valitushuutoihin, vaikka tietämättä miksi. Hetken kuluttua sentään rauhoituttiin: välttämättömyyden alle täytyi alistua. Konrad lohdutti heitä voimiensa mukaan, antoi ukolle lisää rahaa ja lupasi palata takaisin seuraavana aamupäivänä.