Ensimmäinen luku.
Kun Konrad vihdoin oli päässyt takaisin kadulle, asteli hän samoilla tunteilla kuin ihminen jolla on puujalat. Hänen käyntinsä oli niin kokonaan tunnotonta. Hänen kuulonsa oli aivan välinpitämätön muun maailman menolle, hän ei luullut kuulevansa kuin omat askeleensa. Ihmiset, jotka lakkaamatta riensivät hänen ohitsensa, näyttivät olevan nukkia, joita ääneti siirreltiin eteenpäin ja joiden joukossa hän oli ainoa elävä olento lihaa ja verta.
Hän asteli kuin unessa, muistamatta matkansa määrää. Hänen täytyi häiritsemättä saada antautua ajatustensa valtaan. Hänen ympärillään olisi saattanut tapahtua vaikka mitä hullutuksia — hän ei olisi niitä huomannut. Koko hänen olentonsa keskittyi niihin vaikutuksiin, joita hän vasta oli saanut; ne kulkivat edestakaisin, karkoittivat toinen toisiaan ja liikkuivat vihdoin sekavassa hyörinässä niinkuin sairaan houreet. Lopullisesti rupesi hän kuvittelemaan, että hän tulikin teaatterista, jossa kappale niin mahtavasti oli vaikuttanut häneen, että rakkauden, vihan ja epätoivon sanat vielä kaikuivat hänen korvissaan. Hän ei saanut rauhaa noilta henkilöiltä; näkymättöminä ne häntä seurasivat, itkivät, nauroivat, kirkuivat ja ajoivat häntä takaa.
Vasta vähitellen kävi hänelle kokonaan selväksi mitä juopunut poika oli tarkoittanut sanoillaan, jotka hän oli lausunut hänelle suoraan silmiin. Se tunne, joka hänet valtasi, ei tietysti ollut pelkoa; mutta hän ei olisi luullut ihmistä kykeneväksi sellaiseen pirullisuuteen. Hänen ajatuksensa olivat puhtaat niinkuin itse kristillisyyden aate, jonka palvelukseen hän oli antautunut. Ja nyt laskettiin hänen niskoilleen tapahtuneena tekona jotakin, joka ei milloinkaan ollut edes juolahtanut hänen mieleensäkään; hänen, papin, jonka kilven täytyi säilyä puhtaampana kuin jokaisen muun kuolevaisen. Tuossa syytöksessä oli jotakin kamalaa, käsittämätöntä. Kun hänen siitä piti tehdä viimeisiä johtopäätöksiä, teki siveellinen itsetieto pystyn.
Äkkiä tuli hän ajatelleeksi Josefan omituista käytöstä, nimittäin sitä pelkoa, jolla hän oli koettanut piiloutua, kun hän Bläselin näki. Salaman nopeudella lensi hänen päähänsä ajatus, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka kävi hänelle niin eläväksi, että hänen täytyi pysähtyä tuijottamaan eteensä maahan. Tosin hän seuraavana hetkenä asteli eteenpäin, mutta ajatus ei häntä heittänyt, vaan vallitsi hänet kokonaan.
Yhä selvemmäksi hänelle kävi, että Josefa mahtoi tuntea rappiolle joutuneen kandidaatin. Sen oli todistanut hänen äkillinen huudahduksensa ja vavistus, joka oli pöyristyttänyt hänen ruumistaan. Sellaiseen tilaan joutuu ihminen ainoastaan silloin, kun hänen eteensä odottamatta astuu vihollinen, joka ei hänessä saata herättää muuta kuin inhoa. Mutta juopunutkin varmaan tunsi tytön; olihan hän sitäpaitsi sen selvään sanonut. Ja juuri siksi, että hän juopumuksen tilassa oli sen tehnyt, saattoi hänen sanoihinsa uskoa.
Niin, missä nuo molemmat olivat tutustuneet? Uudestaan Konrad pysähtyi. Hän oli kanavan rannalla, joka kulkee kaakkoisen esikaupungin läpi. Mutta miten hän sinne oli tullut, sitä hän ei tietänyt. Pyhän Mikaelin kirkontorni oli vaistomaisesti mahtanut vetää häntä puoleensa. Hän nojautui ristikkoa vastaan ja katseli alas mustaan veteen, joka hiljaa liikkuili. Heijastus kaasulyhdystä muodosti pinnalle ikäänkuin pitkän jonon aalloilla kiikkuvia lastuja, jotka valkeassa hohtivat. Hetkisen hän siinä välinpitämättömästi katseli niiden leikkiä. Todellisuudessa hän siis oli tuolla hiljaisella kadulla, mutta mielikuvituksessaan hän istui huoneessaan kirkon takana, levottomasti silmäilen ulos ikkunasta ja kuunnellen emäntänsä lörpötystä; tämä oli, tuodessaan sisään aamukahvia, käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja kääntänyt keskustelun Josefaan.
Mutta eikö rouva Brennerlein juuri tänä aamuna ollut kertonut, että tytöllä illoin, pimeän tultua oli ollut tapana istua talon ulkoportailla; että hän jo kahden vuoden aikana oli pitänyt erästä sen nurkkaa makuupaikkanaan? Ja eikö talossa ennen Konradia ollut asunut Oskar Bläsel, josta rouva Brennerlein oli tietänyt kertoa niin kauniita asioita? Jos tuo kunnoton poika pahana hetkenä olisi ryhtynyt tavottelemaan sitä, mitä kelvottomammankin olisi täytynyt pitää pyhänä; jos hän olisi käyttänyt hyväkseen tytön väsymystä, avuttomuutta ja kurjuutta? Ehkä hän oli juottanut hänet juovuksiin… Ja jollei Jumala ollutkaan tullut hänestä karkoittamaan pahaa henkeä ja pelastamaan kahta sielua yhtaikaa?
Hänen mielikuvituksessaan jakautuivat vedet ja äkkiä oli hänen edessään syvyys, josta hänen kauhulla piti kääntyä pois, jatkaakseen matkaansa. Selvänä ilmestyi hänen eteensä kuva eilisillasta: kuinka tyttö häntä seurasi, ikäänkuin se itsestään olisi ollut selvää, kuinka hän hitaasti häntä likeni ja arasti jäi seisomaan oven eteen; kuinka hän kummastuneena silmäili ympärilleen huoneessa, ikäänkuin hän joskus ennen olisi käynyt siellä, kuinka hän nälkäisen innolla nieli ruuan ja sitte tultuaan kylläiseksi hymyillen ja puolustukseen valmiina katseli eteensä… Nyt vasta kävi Konradille selväksi mitä kaikkia tuo katse sisälsi: tahdotonta köyhyyttä, joka ei odota armahtavaisuutta.
— Lapsi raukka, pääsi Konradilta ehdottomasti.