Vaistomaisesti hän likeni pappilaa. Päästyään noin kahdenkymmenen askeleen päähän siitä, näki hän hämmästyksekseen hovisaarnaajan ja seminaarintirehtorin tulevan pihan portista; heidän seurassaan oli myöskin vaaleatukkainen kandidaatti, joka toissapäiväisen kokouksen istunnossa oli toimittanut kirjurin virkaa. Kaasulyhdyn valossa tunsi Konrad heidät paikalla. Bock ja Kickert tekivät vilkkaita liikkeitä käsillään, jotavastoin kaitainen kandidaatti suorana kuin kynttilä ja kantaen kainalossaan laukkua, asteli heidän takanaan.
Koska he juuri tulivat Konradia kohti, ja hän tahtoi heitä välttää, poikkesi hän erääseen taloon, päästääkseen heidät ohitse. Hän olisi katsonut noita kolmea aivan välinpitämättömin silmin, jolleivät he olisi sattuneet tulemaan juuri sieltä, jonne hän muutama minuutti sitte oli aikonut ohjata askeleensa. Epäilemättä he tulivat Holtmannilta. Hänelle oli aivan yhdentekevä, miksi he olivat siellä käyneet, olihan syynä saattanut olla joku virkatoimi. Ensi hetkessä hän ainoastaan punnitsi, oliko hänen tulevan virkaveljensä pahoinvointi todellinen vaiko keksitty. Ei sitä ihminen niin äkkiä sairastu, juuri kun hän päästää luotaan kolmea vierasta ja odottaa neljättä. Alla mahtoi piillä vissi tarkoitus. Eikä muuta syytä saattanut olla kuin se että piti estää häntä ja hovisaarnaajaa törmäämästä yhteen.
Seuraavassa hetkessä astelivat kaikki kolme herraa hitaasti ohitse. Ainoastaan harvoja ihmisiä oli näkyvissä, joten Bock saattoi puhua vapaasti. "Mutta kuulittehan mitä Holtmannkin arveli", sanoi hän. "Hänen vaalinsa olisi onnettomuus. Seurakunta on sokea… meidän täytyy kääntyä korkeampaan paikkaan. Juutalaisystävät ne ovat vihoviimeisiä… kaikkihan he tahtovat kumota… Ja sitte tämä likainen juttu… saammepa nähdä…"
"Voi sitä turmeltunutta nuorisoa! Uusi nuoriso meidän täytyy luoda", puuttui Kickert puheeseen. Enempää ei Konrad voinut kuulla. Mutta nyt hän tiesi millä kannalla asiat olivat, sillä sen hän paikalla oivalsi, että keskustelu oli tarkoittanut häntä. Hänen asemaansa aiottiin siis tehdä mahdottomaksi. Sinä hetkenä hänelle selveni, että hän Bockista oli saanut leppymättömän vihollisen, joka panisi liikkeelle kaikki voimansa häntä vahingoittaakseen. Tämä tieto täytti hänen mielensä tunteella, jota hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut ja hän kiitti sattumaa, joka niin odottamattomasti oli avannut hänen silmänsä. Nyt hän myöskin ymmärsi Holtmannin äkillisen sairastumisen; tämänkin arvoisan herran hän siis pian oli oppinut tuntemaan.
Hän oli saapunut likeisimmälle postitoimistolle, mutta pysähtyi ennenkuin hän astui sisään. Hän tuli ajatelleeksi hovisaarnaajan viime sanoja. Mitä hän mahtoi tarkoittaneen "likaisella jutulla?" Eihän toki…? Ei, ei; niin pitkälle ei panettelu ollut saattanut kehittyä. Äkkiä valtasi hänet sama tunne, joka eilen oli vavistuttanut hänen ruumistaan, kun August Jannusch mustan sielunsa paljasti. Eikö poika sitäpaitsi ylvästellen ollut kertonut isälleen, että hänellä oli suosituskirja hovisaarnaajalle? Miksei hän juuri tänään olisi voinut saattaa perille kirjettään? Hehän tahtoivat valloittaa kirkon puolelleen, niinkuin he omituisesti kyllä olivat toivomustaan nimittäneet. Tietysti vain voidakseen hurskauden varjon alla viettää laiskanpäiviä. Mutta mitä tuossa kirjeessä seisoi, kuka sen oli kirjoittanut?
Miettien tätä uutta arvoitusta, astui hän luukulle toimittamaan asiaansa.
Sillaikaa oli Nikolaus Brennerlein vallan mielenliikutuksissa saapunut kotiin. Jo hänen kiireestään huomasi Ulrika että jotakin erinomaista mahtoi olla tekeillä. Hän unohti kokonaan haukkua portaita ja "ah" ja "oh" jäivät häneltä lausumatta. Muuten Ulrika selvään saattoi kuulla hänen voivotuksensa talon hiljaisuudessa. Tänään kaikuivat vain hänen tanakat askeleensa: raskas kopina, ikäänkuin joku olisi kanniskellut sentneripainoa.
— Mutta Niilo, mitä on tapahtunut? huusi Ulrika hänelle jo kaukaa. — Niinhän sinä hyppelet kuin kaksitoistavuotias poika. Sitä sinun ei pitäisi tehdä. Muista toki hengenahdistustasi.
— Voi taivas…! Äiti… hovi… hovi, ähki hän vaivalloisesti. Hän näytti niin rasittuneelta, että Ulrika oikein huolestui. Yksin kissojakaan ei "herra-kulta" tänään ensinkään huomannut; sillä kun Missi ja Mirri tutunomaisesti juoksivat häntä vastaan, niin hän vihaisesti pudisti ne luotaan; Mirriltä pääsi oikein äänekäs valitushuuto ja Missi, joka oli järkevämpi, pysytteli arvokkaasti etäisyydessä.
— Pitääkö noiden elukoiden nyt aina olla tiellä, ärisi Nikolaus.