— Mutta Niilo… elukoiden! Kuka nyt sillä tavalla puhuu… Onko lukkari Magner taas sinua suututtanut?… Mutta eihän hän kuitenkaan koskaan voi vetää vertoja sinulle, lisäsi hän sovittavasti. Sitte riisui hän päällystakin hänen yltään, niinkuin hän olisi ollut pieni lapsi ja silitti hyväellen hänen kaljua päälakeaan.
— Ei, ei tänään. Tänään hän oli erittäin hyvällä tuulella, jopa tarjosi minulle nuuskaakin. Ihmisiä mahtoi eilen kuolleen niinkuin kärpäsiä. Silloin hän aina nauraa. Ilmoitettiin suuri joukko ensimmäisestä ja toisesta luokasta… ja se on hyvä, sillä kirkonkin täytyy elää… Ja tänään iltapäivällä kuoli muuan kauppaneuvos, rouva kävi itse ilmoittamassa… ja siitä… olehan hyvä ja vedä vasen saapas jalastani… ja siitä hyödyin minäkin hiukkasen, piti minun sanoa… Pois mennessään pisti hän taalerin käteeni. Ja se tekee hyvää… kyllä sen heti huomaa, mikä on rikas ruumis. No niin. Ja ole nyt hyvä ja anna kengät… mutta pian… sillä hovisaarnaaja… sai hän vihdoinkin sanotuksi.
— Mitä, onko hän kuollut? Taivaan tähden, se olisi kamalaa!
— Ei. Herran uskolliset sotilaat ovat sitkeitä niinkuin ihmiset terveen vuodenajan kestäessä. Niinkuin Magner-aasin on tapana sanoa, kun hän laskee leikkiä, mikä muuten harvoin tapahtuu… Herra hovisaarnaaja tulee tuossa tuokiossa tänne… seminaarintirehtori Kickertin kanssa… He tahtovat kysellä sinulta jotakin herra pastorista, joka asuu meillä.
— Mutta mies, Niilo, nyt vastako sinä sen sanot?!… Ja minkä näköinen minä olen! Minun pitää uudestaan kammata hiukseni… Herra hovisaarnaaja tulee omassa persoonassaan! Mikä kunnia meille. Niilo, tiedätkö, se pitäisi panna evankeeliseen viikkolehteen… Missi ja Mirri, pysykää siivolla, sanon minä! Ettekö ymmärrä mitä se merkitsee että hovisaarnaaja Bock tulee meille? Se tahtoo sanoa, että olemme hyviä kristityitä ja hänen seuransa arvoisia. Missi, uskallatko mutista? Minäpä sinut opetan! Hus kyökkiin! Äläkä puhu mitään… Viemmehän toki herrasväet vieraskamariin, kysyi hän Nikolaukselta, ajettuaan kissat kyökkiin.
— Kyllä… tämä kaikki pitää pidettämän salassa. Sopii erittäin hyvin, ettei tohtori ole kotona… Ethän toki sanonut minulle liikaa, äiti?
Vasta nyt näkyi Ulrika alkavan käsittää, mistä oli kysymys. Suuresti hän hämmästyi.
— No, mitä hän sitte tahtoo tietää minulta? kysyi hän.
Nikolaus oli istuutunut. Nyt hän nousi ja kammersihe vaivalloisesti huoneen läpi.
— Hm… se on ikävä juttu, virkkoi hän. — Mutta täytyyhän sinun se parhaiten tietää. Sanotaan että taloomme olemme saaneet uuden syntisen vanhan sijaan, joka ansaitulla rangaistuksella muutti tiehensä. Ja kaikkien syntisten pitää lankeemaan, jos he nimittäin nousevat kymmeniä käskyjä ja lakia ja kirkkoa vastaan… Kunhan eivät viipyisi kauvan… Minun on niin nälkä.