Äkkiä kävi hän levottomaksi, avasi kyökin oven ja nieli ruuanhajua.
— Äiti, voinpa lyödä vetoa, että tänään olet ajatellut minua.
— Häh, senkin pieni viekastelija, kaikki sen pitääkin arvata! Niin, niin, on paistettua kalaa. Lupasinhan sinulle… Juutalaisryökäleestäkö tässä siis on kysymys? Mutta kyllä minä paikalla ajattelin, ettei neiti Schaff asiaa rupee salaamaan. Ja Bockhan seurustelee heillä… Kun se neiti puuron keittää, niin maun tuntee pitkät ajat jälkeenpäinkin.
— Voitko sinä äiti, todellakin hyvällä omallatunnolla antaa hovisaarnaajalle apuasi? Muista, ettemme ole tekemisissä kandidaatti Bläselin kanssa.
Nikolaus näytti epäilevän ja istuutui huolestuneena sohvaan, kädet ristissä.
— Miksen voisi? vastasi Ulrika. — Tietysti voin sanoa mitä tiedän. Kuulinhan selvään kuinka hän tyttöä suuteli.
— Suuteliko? Tiedätkö varmaan? Se olisi hirveää! Että kristitty pappi kulettaa huoneeseensa juutalaisen katutytön ja suutelee häntä… vieläpä ihmisrakkauden varjon alla. Eihän hänen rippikouluunsa voi uskoa mitään naisoppilaita.
Hän nousi taaskin ja haisteli pitkän aikaa kyökkihajua. Sillaikaa puhui Ulrika:
— Minä kuulin loksahduksen. Ja eroittaahan toki sen, mikä on suudelma. Ja loput saattaa ajatella… Sitäpaitsi emme seurakunnassamme rupea kärsimään mitään vapaamielisiä. Se on vissi se. Eikö hän tässä hiljan kohdellut minua, niinkuin olisi hän Herra Jumala itse! Sellainen nuori pappi! Ja minä olen neljäkymmentä vuotta ollut seurakunnan palveluksessa… Herrajestas, tuossa ne tulevat!
Kello soi kimakasti.