— Sinä et näy olevan ollenkaan tyhmä, sanoi Klaudina, huomattavan ystävällisesti. — Tiedätkö mitä kiirastuli on?
— Kai se on helvetti, vastasi taas Josefa.
— Aivan oikein. Tässä kiirastulessa poltetaan kerran kaikki syntiset ja kirkon viholliset elävältä. Niin käy sinunkin, jollet pane sanojani sydämmellesi ja tee kaikkia, mitä sinulta vaadin. Tarkoitanhan vain parastasi… Mutta jotta saisit oikean käsityksen helvetin piinasta ja tuskasta, niin minä näytän sinulle millaista siellä on.
Hän nousi, astui huoneen toiseen päähän ja palasi takaisin suuren laukun kanssa, jonka hän avasi ja josta hän otti esiin kuvan. Se oli vanha kuparipiirros Breughel nuoremman eli niinkutsutun Helvetti-Breughelin taulusta, ja esitti kaikki kiirastulen kauhut, joita mielikuvitus yleensä saattaa luoda. Josefa katseli sitä tunteella, joka oli puoleksi kauhua, puoleksi kummastusta. Tuollaista hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt, yhtä vähän kuin hän oli luullut, että sellaista saattoi löytyä. Ja nyt hän selvästi, omin silmin näki kaikki helvetin hirviöt. Hän tahtoi kääntää pois kasvonsa, mutta hänen katseensa riippui kuin naulattuna kiinni kuvassa. Suorana seisoi Klaudina hänen edessään, tarkastellen jokaista hänen kasvojensa liikettä; hän näki tytön kauhistuneen hartauden, näki suupielten värisevän ja silmien levottomasti liitävän yhdestä ryhmästä toiseen. Jokainen piirre hänen kasvoissaan osoitti uteliaisuutta ja lapsellisuutta.
— Olkoon kuva sinulle julmana varoituksena, alkoi Klaudina taasen. — Näetkö tuon tytön pitkine hiuksineen, joka riippuu mestauspyörällä? Hän oli elämässään valheellinen olento, joka ei koskaan käynyt kirkossa ja joka salaa varasti hyväntekijöiltään. Ja tuo toinen tuolla, jonka kurkkuun kaadetaan sulatettua lyijyä ja joka niin hirveästi huutaa, oli nuoruudessaan viettänyt synnillistä elämää erään papin kanssa; mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä ja kärsii nyt oikeutettua rangaistusta. Tuo mies, joka niin kovasti ponnistelee vastaan, kun häntä aiotaan heittää tuleen, on sama pappi… Sanoppas, eikö hän ole erään nuoren papin näköinen, jonka sinä tunnet… erittäin hyvin tunnet… ja joka vietteli sinut ensimmäiseen syntiin?
Hän äänsi hitaasti sanansa. Silmät tähtäytyivät Josefaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea lapsen sydämmen ajatukset.
— Katso minuun, virkkoi hän samassa. Josefa totteli ja pudisti kieltäen päätään. Hänen kasvoillaan oli niin luonnollinen hämmästys, että Klaudina tuli hiukan hämilleen. Multa se saattoi olla pelkkää teeskentelyä.
— Ajattele vain tarkemmin, jatkoi Klaudina. — Ajattele toissapäiväistä iltaa.
Josefa yhä vaikeni, antaen katseensa riippua Klaudinan kasvoilla. Hän ei tietänyt mitä vastaisi, sillä kysymykset tuntuivat vieläkin niin käsittämättömiltä. Klaudina suuttui.
— Joko sinä olet tyhmä tai hirveän paatunut, virkkoi hän ankaralla äänellään, jota Josefa suuresti pelkäsi. — Sitä nyt ei ole ensinkään vaikea ymmärtää.