— Ei, ei koskaan. Se oli minustakin hullua. Mutta kaikki tuntui kummallisen tutulta. En tiedä miksi.
Samassa hetkessä oli Klaudina kiireellä, joka oli hänelle omituinen, tehnyt päätöksen. Hän ei enään kysellyt, vaan istuutui, otti katkismuksen ja luki tyynesti käskyt loppuun, ikäänkuin koko hänen huomionsa olisi keskittynyt vain niihin. Sitte hän pani kirjan kiinni ja antoi sen Josefalle, sanoen:
— Kas niin, nyt riittää tältä päivältä. Huuda sitte Liina tänne, vain pariksi hetkeksi.
Liina oli kyökkipiika, joka sangen kauvan oli pysynyt palveluksessa pastorilla; hän oli nimittäin tullut taloon neljä viikkoa ennen Klaudinaa. Samaten oli hänen edeltäjänsä palvellut monta vuotta ja Klaudina muisti pastorin joskus maininneen, että hän oli ollut mukana, kun muutettiin uuteen pappilaan; siihen aikaan piti neiti Baldus vielä taloushallituksen ohjia käsissään.
— Liina, tottahan te tunsitte sen tytön, joka palveli täällä ennen teitä, alkoi Klaudina, kun tyttö oli tullut sisään. — Mitähän hänestä sittemmin on tullut?
— Neiti tarkoittaa kai Huldaa… Kyllähän minä hänet tunnen… Hän erosi palveluksesta siksi, että hän tahtoi mennä naimisiin. Siitä ei ole kauvan kuin yhtenä sunnuntaina tapasin hänet… Hän elää hyvin onnellisesti miehensä kanssa… Heillä on pieni kauppa. Minun piti mennä heitä tervehtimään, kirjoitin oikein osoitteenkin muistiin… Jos neiti hetkisen tahtoo odottaa, niin minä paikalla…
— Antakaa vaan olla, ei sillä niin kiirettä ole, keskeytti hänet Klaudina; hän antoi hänelle muutamia tehtäviä ja lähetti hänet pois. Sitte hän nojausi tuoliinsa, laski kädet ristiin ja vaipui syviin ajatuksiin, joista hän vasta heräsi kun ovikello soi ja hänen piti mennä avaamaan.
— Otatko vastaan? kysäsi hän puoliääneen ja pisti sivumennen päänsä sisään ovesta.
— Odotan Bockia, vastasi Julius, kohottamatta katsettaan kirjoituspöytänsä äärestä. — Jos se on hän, niin pyytäisin ettei minua häirittäisi.
— Hyvä. Kyllä pidän siitä huolen.