Se oli todellakin hovisaarnaaja, joka sisään astuessaan toivotti hänelle "hyvää iltaa". Hänen seurassaan ei enään ollut kuin Kickert, sillä kandidaatille oli tiellä sanottu armolliset jäähyväiset.
Vissien ajatusten yhtäpitäväisyyksien tähden ei Klaudina yleensä voinut kärsiä Bockia, mutta hän käyttäytyi aina tavattoman kohteliaasti häntä kohtaan ja osoitti hänen läsnäollessaan entistä enemmän olevansa vain pastorin palvelijatar. Hän tiesi, että Julius, joka suuresti ihaili Bockia, ei milloinkaan olisi antanut anteeksi vähintäkään huomaamattomuutta häntä kohtaan. Mutta sitä välinpitämättömämmin kohteli hän seminaarintirehtoria; hänen oli tapana kutsua häntä hovisaarnaajan luteeksi.
Bockin riisuessa päällystakkia auttoi hän häntä kauvemmin kuin tarve oikeastaan vaati — päästäkseen auttamasta Kickertiä.
— No miten tytön nyt on? kysyi Bock. — Onko hänestä taas ollut ikävyyksiä?… Joko herra pastorin veli tänään on käynyt täällä?
Klaudina mietti pari silmänräpäystä, mitä hän vastaisi; sitte huomasi hän parhaaksi vapaaehtoisesti väistyä taistelukentältä. Hän ripusti välinpitämättömän näköisenä takin naulaan ja virkkoi:
— Ei, herra tohtori Baldus ei vielä tänään ole käynyt täällä… Onko herra hovisaarnaaja ehkä kuullut jotakin pahaa tytöstä?
Tämä tutunomainen kysymys suututti Bockia.
— Ajatelkaa rouva Brennerleiniä, neiti! Neljännestunti sitte sanoi hän pitäneensä velvollisuutenaan käydä teille huomauttamassa muutamia asianhaaroja.
Niillä sanoilla käänsi hän hänelle selkänsä ja astui, seminaarintirehtorin seuraamana, työhuoneeseen.
Tämä kohtelu suututti suuresti Klaudinaa, varsinkin koska hän huomasi tehneensä tyhmyyden. Viime sanat sitäpaitsi häntä hämmästyttivät. Epäilemättä hovisaarnaajaa oli käynyt Ulrikalta urkkimassa tietoja. Sitä jota hän vihasi, sitä hän myöskin vainosi, varsinkin jos hän häntä oli julkisesti loukannut, niinkuin tohtori Baldus.