— Eihän teillä ole mitään sitä vastaan, että tuon Kickert-ystävän mukaani, sanoi Bock.
— Mutta, arvoisa herra hovisaarnaaja… tiedättehän toki, kuinka paljon pidän seminaarintirehtoristamme… Sydämmellisesti tervetuloa!
Näillä sanoilla ojensi hän Kickertille oikean kätensä ja pyysi herroja istumaan.
— Te pysytte aina entisellänne, herra pastori, huomautti seminaarintirehtori. — Kesken töitänne aina vain hyvällä tuulella… Tiedättekö, sen jälkeen kuin ei minulla enään ole varsinaista virkaa, tunnen joskus olevani niin tarpeeton maailmassa. Ihanteeni oli nuoriso… aina vain nuoriso! Joka ihanteeni ei tosin tänäkään päivänä ole kuollut rinnastani. Ei vähääkään! Antakaa minulle vain tarpeelliset varat, niin lupaan kasvattaa teille sukupolven, josta helposti saattaa löytää sata Bismarckia… Saisinko pyytää teiltä lasillisen vettä… jollei se nimittäin tuota vaivaa.
— Ei vähääkään, vastasi Julius ja astui ovelle, — Mutta minkätähden vettä? Enkö saa tarjota olutta?
— Olutta… näin aikaiseen?… Hyvä… siis olutta. Olisinhan epäkohtelias, jollen ottaisi tarjoustanne vastaan.
Klaudina, joka oven taakse kuuli joka sanan, riensi heti paikalle kuulemaan pastorin käskyä, mikä oikeastaan oli tarpeetonta.
— Älkää valittako, rakas Kickert, sanoi Bock alentuvan ystävällisesti, kun Klaudina oli lähtenyt. — Mikä ihana tehtävä teillä on kaupunginlähetyksessämme. Ensiksi täytyy ravistaa täysikasvaneita, jotta he heräävät. Kirkkojen tarpeet etupäässä.
— No niin, niin, onhan se totta, virkkoi Kickert, — mutta, hyvät herrat, täytyy teidän myöntää, etteivät kirkot myöskään saa pysyä tyhjinä. Olisi se sentään ihanaa jos voisimme muodosta kirkkoyleisön nuorisosta. Vanhuus kallistuu aina epäilyyn. Pitäisi kerran koettaa päinvastaista tapaa ja antaa lasten vaikuttaa vanhempiin.
— Omituinen uudistustapa, huomautti Julius.