— No niin, rakas veli, Kristuksen nimeen siis, jatkoi Bock tyynesti. — Sopiiko teidän mielestänne veljenne katsantokanta apostolisen uskontunnustuksen opettajalle?
— Olen iloissani, että kosketatte juuri näitä asioita, virkkoi Julius hiukan pettyneenä. Hän oli odottanut jotakin aivan tavatonta.
— Sitä parempi, niin ymmärrämme toisemme jo edeltäkäsin, lausui Bock.
— Te tiedätte, herra Bock, mielipiteeni kirkostamme, jatkoi Julius. — En hetkeäkään haikailisi äänestää veljeni vaalia vastaan… hänen omaksi hyväkseen. Mutta minä olen siinä voimaton. Hän on liiaksi vakuutettu mielipiteittensä oikeudesta, tai oikeammin sanoen: hän on liiaksi uponnut niihin, jotta minä menestyksellä voisin vaikuttaa häneen. Asettukaa sitäpaitsi minun asemaani: hän on ja pysyy kaikesta huolimatta veljenäni. Sellaisten luonteiden täytyy antaa astua omia teitään; joko he lankeevat itsestään tai heräävät oikeaan aikaan ja mukautuvat valmiisiin uomiin.
— Totta, totta, puuttui Kickert puheeseen, sillä hän piti velvollisuutenaan jollakin lailla ilmaista läsnäoloansa.
— Löytyy ihmisiä, jotka virkansa ulkopuolella puhuvat vallan toista, jatkoi Julius; — he juuri tahtovat ratsastaa keppihevosellaan… Se riippuu aivan siitä, mitä seurakunta tulee hänestä pitämään. Meidän päivinämme ei saarnastuolista rankaisematta julisteta asioita, jotka saattavat panna pyörälle kehittymättömät päät.
— Niin, siitä on pidetty huolta, etteivät puut kasva taivaaseen, keskeytti Bock, johon Kickert moneen kertaan nyökäytti päätään.
— Mutta en myöskään voi olla mainitsematta, jatkoi Julius, — että veljelläni, vioista huolimatta, on hyvä sydän.
— Vai niin.
Tällä kertaa nosti Bock hämmästyneenä katseensa ja Kickertin kasvot pitenivät. Mutta kun ei myrskyä pitkiin aikoihin kuulunut, niin hän asetti silmälasit sinne missä niiden oli määrä toimittaa virkaansa.