— Arvelette siis, rakas Baldus, että ihminen saattaa olla kristittynä pappina, vaikka hän asettuukin David Straussin kannalle, lausui hovisaarnaaja kovemmalla äänellä kuin tähän asti. Hänen sanoissaan oli pieni ivan välähdys, jolla hän aina koetti peittää suuttumustaan.
— Pyydän ettette vain käsitä minua väärin arvoisa herra hovisaarnaaja, koetti Julius sovittaa. — Persoonalliset ominaisuudet pysyvät samoina, vaikka ne asetettiinkin huonon asian palvelukseen… Se mitä veljessäni varsinkin pidän arvossa on hänen luonnollisuutensa; hän esiintyy sellaisena kuin hän on Ymmärrän kyllä, että hän sillä on hankkinut itselleen monta vihollista… vaikka tietysti myöskin monta ystävää, lisäsi hän, tahallisesti pannen painoa viime sanoihin.
— Hm, niin… Tuo luonnollisuus näyttää miltei rajoittuvan raakuuteen… Mitä te sitte ajattelette veljenne siveellisyyden laadusta?
Samassa erottautui likeisimmän oven takaa humahdus, ikäänkuin joku hiljaa olisi naurahtanut. Koska herrat kaikki vaikenivat, kuului se aivan selvään.
— Mikä se oli? kysyi Bock. — Olisi hyvä, että tämä keskustelu jäisi vain meidän keskemme.
Julius nousi ja avasi oven; oli pimeä eikä ketään näkynyt. Rippikouluhuonekin, jonka ovi, niinkuin tavallisesti, oli auki, tuijotti mustana häntä vastaan. Koska Klaudina tarkkaan oli eroittanut joka tavun, niin hän kiireesti oli lähtenyt käpälämäkeen.
— Ei se ollut mitään… kuului ehkä ulkoa, rauhoitti Julius, palaten takaisin ja istuutuen. — Miten te tarkoitatte, herra hovisaarnaaja? jatkoi hän. Bockin kysymys oli herättänyt hänessä vastenmielisen tunteen. Kickert istui käsivarret ristissä rinnalla ja tarkasteli pöydän jalkoja; hänen vakaumuksensa mukaan vallitsi huoneessa pahaa ennustava hiljaisuus.
— Kysymykseni saattaa ehkä tuntua teistä tunkeliaalta, herra pastori; mutta minulla on erityiset syyt, jotka sen selittävät… Totuus ennen kaikkia, rakas herra Baldus! Ette ehkä vielä tiedä, että useiden kesken täällä liikkuu tavattoman huono huhu veljestänne…
— Herra hovisaarnaaja!
Julius kohotti yläruumistaan ja tuijotti aivan muuttuneena virkaveljeensä; hän ei olisi uskonut voivansa tuntea sellaista mielenliikutusta, joka hänet tänä hetkenä valtasi. Veri nousi hänen päähänsä ja sydän sykki kiivaasti. Hän ajatteli itse asiassa vähemmin veljeään kuin nimeä Baldus, jota ehkä uhkasi häpeällinen vaara. Seminaarintirehtori oli hirveässä odotuksen tilassa. Vasta kun hän huomasi, että huoneessa kaikki pysyi paikoillaan, uskalsi hän arasti nostaa silmiään ja tarkastaa molempien herrojen kasvoja.