— Velvollisuuteni, ei ihmisenä, mutta pappina, on sanoa teille kaikki, herra pastori; vaikka siten haavoittaisinkin lihaanne, joka samalla on veljenne lihaa, jatkoi Bock kylmästi ja varmasti. — Virkaani ei kuulu sekaantua toisen seurakunnan asioihin, mutta palvelemmehan me evankeeliset papit kaikki samaa kirkkoa. Ja tehtävämme on siveellisen tietomme tulisoihdulla valaista kaikkia niitä paikkoja, joissa on lokaa… Se huhu, joka oli tullut korviini, on todistettu todeksi. Olkaa hyvä, lukekaa… Kickert ystävä voi todistaa sen.
— Valitettavasti, valitettavasti! lausui seminaarintirehtori syvällä huokauksella. Hän tunsi näyttelevänsä sangen arvotonta osaa, jota hän oli pakoitettu näyttelemään loppuun asti.
Paperi, jonka Bock asetti Juliuksen eteen, oli Ulrika Brennerleinin luona tehty pöytäkirja. Aluksi pastori ainoastaan kiireesti silmäili neljää tiheästi kirjoitettua sivua; hän otti vain yksityisiä lauseita, eikä niistä saanut selville sisältöä. Mutta puna, joka vähitellen nousi hänen kasvoilleen, osoitti sisällistä myrskyä. Vihdoin selveni hänelle sisältö; hänen huulensa pusertuivat kokoon ja kädet rupesivat vapisemaan. Tässä mielentilassa alkoi hän vieläkin kirjoituksen ja luki sen yhtämittaa loppuun asti. Kiusallinen hiljaisuus vallitsi huoneessa; liikahtamatta tuijottivat Bock ja Kickert hänen kasvoihinsa.
— No, mitä sanotte, herra pastori? kysyi hovisaarnaaja vihdoin, kun Julius päästi paperin helmaansa ja totisena, ääneti jäi katselemaan eteensä.
— Panettelua — eikä mitään muuta… Mutta saatanako tuolla sitte on?
Hän luuli taaskin kuulleensa naurua viereisestä huoneesta, jonkatähden hän uudestaan avasi oven. Tällä kertaa astui hän aina rippikouluhuoneeseen asti, voimatta nytkään huomata mitään. Mielikuvitus mahtoi tehneen hänelle aika kepposen; entistä pahemmalla tuulella palasi hän takaisin.
— Mutta rouva, joka on antanut tämän todistuksen, on erittäin hyvämaineinen.
— Kyllähän minä Brennerleinin lesken tunnen, virkkoi Julius.
— Hän on jo neljäkymmentä vuotta ollut tunnettu kirkon keskuudessa, jatkoi Bock. — Ja koko ajan on hän asunut seurakunnan talossa; pastori Holtmann antoi hänestä mitä parhaat suositukset. Ei siis ole mitään syytä epäillä hänen sanojaan… Hänhän se myöskin toimitti konsistorille todisteet kandidaatti Bläseliä vastaan — vai mikä hänen nimensä nyt oli?… Ainakin minä niin kuulin.
— Sehän sen juopporentun nimi oli. Minä tunnen hänet persoonallisesti. Sanomalehdet tiesivät kertoa palstanpituisia häväistysjuttuja hänestä, puuttui puheeseen Kickert, joka kauvan oli odottanut hetkeä, jolloin hän tunkeilematta saattaisi yhtyä keskusteluun. — Te mainitsitte juuri suoruuden, arvoisa herra Bock, puhui Julius taaskin. — Tahdon olla suora, niinkuin tekin. Ne asiat, joista pöytäkirja puhuu, ovat niin kamalat, etten ensi hetkessä saata niitä käsittää. Ymmärrättehän sen… Ystävyytemme ja korkean kunnioitukseni tähden teitä kohtaan en voi epäillä hyvää tarkoitustanne; mutta älkää unohtako, että veljeni elämänonni ja nimemme kunnia ovat kysymyksessä. "Älkäät tuomitko ettei teitä tuomittaisi"… Kaikki se mikä tähän on kirjoitettu ei vielä tarpeeksi oikeuta syyttämään ihmistä niin alhaisesta ilkityöstä…