— Niin, todistuksia, todistuksia! huudahti Bock harmistuneena. — Tällaisessa ikävässä jutussa niitä aina on vaikea esiintuoda… Muuhun ei voi nojautua kuin siihen, mitä rouva Brennerlein on kuullut ja nähnyt. Se nyt on varma, että hän selvään kuuli suutelemisen, ja paljon muuta lisää. Luittehan te… Niin, ja oven tapasi hän lukittuna. Eikö siinä nyt ole tarpeeksi todistuksia? Rouva vakuutti sen sielunsa autuuden kautta.
— Niin, sen hän teki, ja kovalla äänellä. Ja koko ajan piti hän katsettaan tähdättynä suoraan herra Bockin kasvoihin, huomautti Kickert.
— Mutta siitähän nyt näette mimmoinen ruma tapa on kuunnella ovien takana; eihän sellaista tee kelpo ihminen, sanoi taas Julius, joka ei ensinkään katsonut tarpeelliseksi jättää taistelukenttää.
Sinä hetkenä tuntui Klaudinasta sangen ilkeältä seisoa oven takana. Hän painoi huulensa kokoon ja uhkasi etusormellaan; mutta jäi paikoilleen.
— Myönnän, ettei se juuri ole kaunista, jatkoi Bock, mutta meidän täytyy ottaa huomioon, että hän sen teki parhaassa tarkoituksessa. Tiet totuuteen ovat usein hyvin kierot ja hämärät. Ja jos me tahdomme päästä ijäiseen valoon, niin emme saa kammoa kulkea niitä… Se puhdistaa minun silmissäni täydellisesti rouva Brennerleinin.
Hyvillään Klaudina rupesi hymähtelemään yksinään pimeässä; hän huomasi äkkiä, että hovisaarnaajan mielipiteet olivat vallan järkevät.
— Olisi ehkä paras kerran oikein perinpohjin kuulustaa tyttöä, huomautti seminaarintirehtori. — Tietysti siinä pitäisi olla hyvin varoillaan. Ryhtyä asiaan niinsanoakseni pedagoogisella vakavuudella.
— Luuletteko todellakin, että lapsi sanoisi meille totuuden? puhui Bock. — Mitä siihen asiaan tulee, niin hänen velipuolensa tänään aamupäivällä kertoi minulle erittäin koreita juttuja.
— Vai niin, kertoiko hän siitä teillekin? kysäsi Julius hajamielisenä.
— Mutta sanokaa, rakas herra Baldus, jatkoi Bock taasen, — mitä te ajattelette lapsen tulevaisuudesta?