Kysymys suuntasi äkkiä Juliuksen ajatukset toisaalle.
— Ajatelkaa, hän tahtoo antaa kastaa itsensä… Neiti Schaff kertoi sen juuri; hän seurustelee hyvin paljon lapsen kanssa. Minulla ei vielä ole ollut aikaa. Eikö ole kummallista, että lapsi oikein halajamalla halaa päästä kristinuskoon? Hän tuskin jaksaa odottaa. Neiti Schaff kertoi sen juuri.
— Onko se mahdollista? huudahti Bock. — Sitte voi ehkä vielä pelastaa sieluraukan… Niin, ja pääasia on, että ehkä vielä kristillisen tunteen vaikutuksesta… tarkoitan että voitaisiin vaikuttaa häneen…
Hän ei lopettanut lausettaan, vaan astui huoneen toiseen päähän, liikuttaen ruumistaan tavalla, joka oli hänelle omituinen: se muistutti paljon merimiehen epävarmaa käyntiä. Hän oli saanut päähänsä tuuman, joka kokonaan hänet valtasi.
— Tahtoisitteko hetkeksi tuoda tytön tänne? kysyi hän palaten takaisin päin.
— Puolustatteko siis tekin kastamista, herra hovisaarnaaja? kysyi Julius, joka oli utelias kuulemaan hovisaarnaajan mielipidettä. Samalla hän toivoi voivansa antaa keskustelulle toisen käänteen, voittaakseen takaisin mielenmalttinsa.
— Tietysti puolustan, vastasi Bock. — Lapsille aina; mutta täysikasvaneille on toista. En luule sen siinä paljonkaan auttavan. Tiedättehän, että minä pidän perinpohjaisista muutoksista. Haava täytyy polttaa: juutalaisuus täytyy tappaa tulella ja miekalla… Mutta tahtoisitteko nyt näyttää meille lapsen.
Julius nousi heti, valmiina niinkuin aina, täyttämään hovisaarnaajan pienintäkin toivomusta. Koko ajan kuin Josefa oli ollut talossa, oli hän tahallaan välttänyt tavata tai puhutella häntä. Hän kerrassaan pakeni häntä, jopa pelkäsi hänen ääntään, niinkuin ihminen välttää sitä, mikä hänessä herättää vastenmielisiä muistoja ja karkoittaa hänen hyvän tuulensa. Hirveä tunne valtasi hänet, kun hän vain kaukaa kuuli tytön äänen, tai kun Klaudina hänestä puhui hänelle; hän käänsi silloin pois kasvonsa, oli olevinaan välinpitämätön ja koetti päästä yksinäisyyteen niin pian kuin suinkin. Ennen oli hän tuontuostakin pistänyt päänsä kyökkiin; mutta kahtena viimeisenä päivänä ei hän jalallaankaan ollut käynyt siinä osassa asuntoaan; kaikkialla luuli hän näkevänsä Josefan kasvot. Jo edellisen päivän aamuna oli hän tahtonut ajaa hänet pois talosta. Ja kun äkkiä oli huomattu hänen karanneen, oli hän hengittänyt oikein keveästi; mutta kun tyttö palasi takaisin, niin ei hänellä sittenkään ollut voimaa kieltää häneltä kattoaan. "Hyvä on", oli hän vain sanonut Klaudinalle ja kääntynyt pois, ikäänkuin ei asia enään kuuluisi hänelle.
Taas tunsi hän tuon omituisen pelon ja tahdottomuuteen valtaavan itsensä. Hän ei olisi levollisena saattanut istua siinä Josefan läsnäollessa kuuntelemassa Bockin hävyttömiä kysymyksiä. Hän tunsi verensä kuohahtavan samalla tavalla kuin lukiessa pöytäkirjaa, joka oli hänen edessään. Äkkiä hän keksi keinon.
— En tiedä olisiko hyvä juuri nyt ruveta kuulustelemaan tyttöä. Emmeköhän vastaiseksi välttäisi kiusallista kohtausta lapsen kanssa. Emmehän ole tuomareita… Sitäpaitsi on epävarma, saisimmeko häneltä yhtään järkevää vastausta. Jos hän on viaton, niin hän vain hämmästyy, jos hän taas on paatunut, niin hän pettää meitä… Minä esittäisin, että kysyisimme neuvoa neiti Schaffilta; hänhän voi kertoa meille huomionsa. Pyydän, ettette tietysti mainitse veljeni nimeä. Hän oli noussut ja, tehdäkseen vastalauseen mahdottomaksi, painanut kellon nappulaa. Kesti tavallista kauvemmin, ennenkuin Klaudina tuli sisään; hän oli tahallaan viipynyt, jottei hän vain joutuisi epäluulon alaiseksi.