— Mitä herra pastori käskee? kysyi hän viattomasti ja vaatimattomasti jääden seisomaan oven suuhun; sillä tavalla hän käyttäytyi aina kun oli vieraita ja hänen piti ottaa vastaan käskyjä.
— Tulkaa likemmäksi, neiti, vastasi Bock Juliuksen puolesta. Muutamassa minuutissa kuuli Klaudina nyt toiseen kertaan sen, minkä hän juuri oli kuullut oven takana. Suorana, itsetietoisena kuin luostarin johtajatar, joka aikoo langettaa tuomiota syntisestä sisarestaan, hän seisoi siinä, kädet ristissä vatsan päällä, silmät pelvotta tähdättyinä hovisaarnaajaan.
— Tytössä ei enään ole mitään pahennettavaa, vaan kaikki pelastettavana, virkkoi hän hitaasti venytellen ja nyökäyttäen päätään joka sanalta. — Hän on jo tunnustanut minulle melkein kaikki.
— Onko hän todellakin sen tehnyt? — Onko se mahdollista? huudahtivat Bock ja Kickert yhtaikaa.
Klaudina seisoi yhä samassa asennossa, sillä hän ei tahtonut katsoa Juliusta silmiin. Julius taas oli siitä hyvin tyytyväinen, sillä hänellä ei sinä hetkenä olisi ollut voimaa kohdata hänen katsettaan. Mitä kaikkia hän on hänelle tunnustanut? ajatteli Julius, kumartuen alas hypistelemään pöytäliinaa. Sinä hetkenä hän vihasi Klaudinaa, tietämättä oikeastaan miksi.
— Niin, ainakin pääasian. Se maksoi tietysti paljon vaivaa, mutta Jumalan sana auttoi minua. Lapsi ei ole niin turmeltunut, ettei häneen vaikuttaisi rakkaus ja hyvyys.
— Oikein tehty, neiti kulta. Olette antanut kauniin todistuksen luonteenne laadusta. Rakkaudella kaikki voitetaan. Istukaa toki hetkeksi… tietysti herra pastorin luvalla…
Klaudina hämmästyi suuresti, kun hän näiden sanojen jälkeen nousi ja ojensi hänellä kätensä. Julius nyökäytti päätään ja teki kädellään myöntävän liikkeen. Klaudinan piti juuri noudattaa kehoitusta, kun kuului kova koputus oveen. "Sisään", vastasi pastori ja huoneeseen astui aivan odottamatta — Konrad. Tyttö oli avannut hänelle oven, koska hänen heikkoa soittoansa ei ollut kuultu pastorin kamariin.
Kaikki hämmästyivät äärimmilleen, paitsi Klaudina. Omituisella häijyydellään oli hän juuri oven takana tullut ajatelleeksi, miten hauskaa olisi, jos hän äkkiä ilmestyisi heidän joukkoonsa. Ja nyt hän todellakin oli tullut. Mutta hänen mielenmalttinsa ei tänäkään hetkenä pettänyt häntä, sillä tuskin oli Konrad, "hyvää iltaa" toivottaen likennyt veljeään, kun hän kysäsi:
— Sitte kai voin lähteä, herra pastori?