Vastausta odottamatta kumarsi hän molemmille herroille, kääntyi ja kahahti ulos huoneesta.
Bock kirosi häntä mielessään; sillä hänen poistuttuaan tuntui kohtaus hänestä kaksinkerroin kiusalliselta; mutta hän koetti pysyä niin levollisena kuin mahdollista. Kohteliaan kylmästi hän vastasi Konradin tervehdykseen ja jäi sitte liikkumattomana istumaan. Samat ajatukset liikkuivat Kickertissä. Molemmat punnitsivat itsekseen, olisiko parempi lähteä pois, vaiko pysyä täällä. Hetkisen katselivat he kysyvinä toisiinsa, ikäänkuin arvatakseen toinen toisensa ajatukset.
— Pyydän anteeksi, jos olen häirinnyt, alkoi Konrad, joka näytti olevan erinomaisella tuulella, kääntyen Juliuksen puoleen; — mutta olen viaton, sillä tyttö vakuutti minulle, että olit yksin. Ja kun kerran olin tullut sisään, niin…
— Ei, ei, — tervetuloa! keskeytti Julius kiireesti. Hän ei pitkiin aikoihin ollut hengittänyt niin helposti kuin nyt, hän ei oikein tietänyt miksi.
— Ettehän toki vielä lähde? kysyi hän sitte, nähdessään Bockin ja Kickertin yhtaikaa nousevan. Häneen koski, että hänen täytyi käyttää tuota lausetta, joka oli kuin kehoitus jäämään; mutta kohteliaisuus vaati sen.
— Kyllä meidän täytyy lähteä. Mutta ehkä jonakin päivänä ensi viikolla tahdotte suoda minulle kunnian… Ehkä ilmoitatte minulle kirjeellä, vastasi Bock, ottaen pöytäkirjan ja pistäen sen taskuunsa.
— Aiotteko näin äkkiä lähteä, herra hovisaarnaaja… juuri minun tuloni jälkeen? puuttui Konrad tavattoman kohteliaasti puheeseen. — Näyttää melkein siltä kuin minä olisin siihen syypää. Siinä tapauksessa olisin kovin pahoillani. Sillä en voi salata, että erittäin ilostuin, kuin teidät täällä tapasin. Ja olisin kovin kiitollinen, jos vielä hetken istuisitte… Kuulin juuri, että te kello kuuden aikaan olitte käynyt Holtmannilla. Ajatelkaa — olimme tapaamaisillamme siellä! Mutta vähää ennen lähtöänne oli hän äkkiä sairastunut. Päätin siis heittää käyntini toiseen kertaan… Voitteko ehkä antaa minulle tietoa arvoisan virkaveljen terveydentilasta?
— Mitä, onko Holtmann kipeä? kysyi Julius hämmästyneenä. — Tapasinhan minä hänet juuri ennen päivällistä. Hän oli terve kuin kala… Kas ettette minulle ennen maininneet mitään siitä…
— Vai, kertoiko herra hovisaarnaaja sinulle käyneensä siellä? kysäsi Konrad taaskin. Seuraavassa hetkessä kääntyi hän Bockin puoleen. — Katsokaa, herra hovisaarnaaja, nyt olette herättänyt veljenikin osanottavaisuuden. Teidän täytyy välttämättömästi meille kertoa… vaikka teillä olisi kuinkakin surullisia uutisia. Ajatelkaa toki, miten likeisesti asia meihin koskee!
Tämä melkein tunkeileva rakastettavuus hämmästytti Bockia siihen määrään, ettei hän parhaimmallakaan tahdolla viisastunut Konradista. Hän oli pitämäisillään häntä auttamattomana lurjuksena, joka liukkaalla käytöksellään koetti peittää halpamaisuuttaan; mutta seuraavassa hetkessä tuli hän toisiin johtopäätöksiin. Tieto siitä, että vastustettava henkilö on sellainen, antaa aina rohkeutta paljastamaan häntä; mutta sitä rohkeutta Bock ei tavannut. Aivan odottamatta huomasi hän äkkiä olevansa tuskallisessa mielentilassa, joka teki hänelle mahdottomaksi katsoa Konradia silmiin; sitäpaitsi hän täysin tunsi, että hänen sanansa sisälsivät peittämätöntä ivaa.