Josefa söi ja joi tarpeekseen. Ahmimalla oli hän ryhtynyt ruokien kimppuun. Konrad ei häntä häirinnyt. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä silmäellen äitinsä valokuvaa. Tänään oli hänen kuolinpäivänsä. Varhain aamupäivällä oli Konrad käynyt hautausmaalla laskemassa haudalle rakkauden osoitusta ja pitämässä hiljaista hartaushetkeä. Saadakseen olla rauhassa oli hän juuri valinnut tuon epätavallisen ajan.
Äkkiä hänelle selveni, miten väärin hän oli tehnyt kun ei hän vielä ollut käynyt omaisiaan tervehtimässä. Kalvennutta kuvaa katsellessa hiipi hänen mieleensä surullinen tunne. Vihdoin hän teki päätöksen, katsoi kelloaan ja kysyi:
— Oletko valmis, lapsi?
— Olen, herra pastori.
Molemmat kääntyivät yhtaikaa ja katsoivat toisiinsa. Josefan kasvoille oli noussut puna, kädet olivat helmassa ja, huulet puoleksi avoimina, silmäili hän häntä varmasti, pitkään. Samassa alkoi hän heikosti hymyillä. Tämä näytti kaikki olevan jatkoa siihen uneen, jota hän portailla oli nähnyt. Kerran eläissään oli hän ollut samallaisessa tilassa kuin nyt. Silloinkin oli häntä myöhään illalla viety sisään ja kestitetty. Siitä oli vuosi. Väsyneenä, unisena oli hänet silloinkin löydetty kadulta. Hämärästi hän muisti asian kulun. Mutta olihan tämä herra pappi, hurskas mies…
Konrad katseli häntä tarkemmin ja luuli äkkiä hänen silmissään näkevänsä jotakin kummallista. Ilme niissä oli odottamattoman omituinen; niissä oli jotakin pyytävää, epäpuhdasta. Lapsellisuus oli niistä kokonaan poissa. Hänestä tuntui siltä, että tuo on alhainen naishenkilö, joka odottaa jotakin, jota ei hän ollut ajatellutkaan. Ehkä hän erehtyi. Koko tämä päivä näkyi olevan omiaan hänelle tuottamaan pelkkää väärinkäsitystä. Mutta tuon katseen vaikutus ei enään jättänyt häntä ja hänen piti kääntyä pois, peittääkseen sen vastenmielisen tunteen, joka hänet valtasi. Hän tunsi punan nousevan kasvoilleen.
Mutta sitte karkoitti sääli tyttöraukkaa kohtaan kaiken muun.
— Tahtoisitkohan sinä olla paremmassa toimessa kuin siinä missä nyt olet? kysyi hän.
— Tahtoisin, herra pastori… Kyllä he minut kuoliaaksi lyövät, jos tänään palaan kotiin ilman ansiota.
Sama katse, jota hän ei voinut käsittää, seurasi näitä sanoja ja sai hänet toistamiseen kääntymään pois.