— Tahtoisitkohan sinä kasvaa kristillisessä uskossa ja tulla kelpo tytöksi, joka ei pelkää kovaa työtä. Ehkä sitte myöhemmin voisit päästä palvelukseen.
Kun hän nyt katsoi tyttöön, oli hänen kasvoistaan kadonnut kaikki tuo kuviteltu. Hän istui siinä nöyränä, alaspainunein silmin.
— Minä teen mitä te vain tahdotte, herra pastori, kunhan ei minua enään lyödä.
Jonkun aikaa pappi vielä puheli hänen kanssaan, tarkkaan tiedustellen hänen olosuhteitaan. Sitte hän lausui:
— Tänne sinä et voi jäädä, mutta minä vien sinut veljeni luo. Mennään nyt. Minä käyn edellä, sinä voit seurata parin askeleen päässä. Matka ei ole pitkä.
Hän puki palttoon ylleen, otti lakkinsa ja sateenvarjonsa ja käski tytön menemään edellä alas portaita, sillaikaa kuin hän sammutti lampun. Alhaalla etehisessä hän hänet saavutti. Ennenkuin kumpikaan vielä oli ehtinyt tottua pimeään, tervehti häntä syvä bassoääni sanoilla: "hyvää iltaa, herra pastori".
Se oli Pyhän Marta-seurakunnan kirkonpalvelija, Nikolaus Brennerlein, joka veti lakin syvälle korvilleen ja kohteliaasti avasi oven, päästääkseen ulos ensin papin ja sitte Josefan. Hän aikoi juuri ilmaista hämmästystään siitä, että tyttö oli talossa, kun Konrad katkaisi hänen aikomuksensa sanoen:
— Meidän tiemme vie vasemmalle, lapseni.
Tyhmännäköisenä Nikolaus Brennerlein vielä hetkisen tuijotti oveen, ennenkuin hän pani liikkeelle lyhyet säärensä ja hitaasti, ähkien, alkoi nousta ylös portaita, jotka hänen raskaan painonsa alla narisivat.
— No, siinähän sinä olet, Niilo, huusi Ulrika rouva poikaansa vastaan. Kuultuaan Konradin lähtevän, oli hänen ensi kiireenään ollut uteliaisuutensa tyydyttäminen. Nyt hän seisahtui mukavasti nojaamaan käsipuihin.