— Niin, tässä minä olen. Iltaa, äiti, toisti Nikolaus äänellä, joka tuli kuin haudasta. Pari kertaa ähkäistyään, saavutti hän onnellisesti ylimmän portaan. Siinä puhkien kuin pieni höyrykone, otti hän hatun päästään, pyyhki punakukillisella nenäliinalla hikeä lihavilta, parrattomilta kasvoiltaan ja kaljulta päälaeltaan. Sitte puhkesi hän sanoihin, jotka Ulrika aina hänen kotiin tullessaan oli saanut kuulla: — nämät kirotut portaat, ne vielä tuottavat minulle surman!
— Voi poika raukka, olet taas tänään saanut kärsiä! Mutta kyllä hyvä Jumala sen sinulle palkitsee, puhui rouva Brennerlein ja silitti tapansa mukaan hänen pulleaa poskeaan.
— Ja sikamainen ilma siellä taas on… Ja nälkä raataa joka jäsentäni… Ja harmia on ollut kaiken päivää, murisi Nikolaus, josta äiti luuli käsittävänsä, että poika tänään oli hyvin ärtyneessä mielentilassa.
Nikolaus Brennerlein, tai Niilo, jota hyväilynimeä eukko lyhyyden tähden käytti, kärsi hengenahdistusta ja puhui siitä syystä lyhyissä lauseissa, jotka hän tavallisesti alkoi "ja"-sanalla. Hän oli keskikokoinen, paksu poika neljänkymmenen iässä, jonka pyöreät, mehevät kasvot loistivat punertavassa hohteessa. Suu oli leveä ja silmät sinertävät kuin läpikuultava vesi. Hänen onnettomuutensa oli jonkinlainen kaksiosainen nenä, joka ynnä korkean, kaartevan otsan ja harvojen, takaraivolla hajanaisesti siipottavien ja takinkaulusta rasvaavien hiussuortuvien kanssa teki hänet tavattoman papillisen näköiseksi. Sen hän kyllä tuli tietämään, milloin ylpeydekseen, milloin harmikseen, aina sen mukaan, seurasiko hän totisen kutsumuksensa ääntä, vai ahdistivatko häntä ilveilevät katupojat, jotka eivät tahtoneet nähdä hänessä mitään hurskasta.
Hän oli niin sanoakseni kirkonpalvelijaksi syntynyt. Korkeat tärkkikaulukset, mustat liinat, arvokkaat rypyt suun ja nenän ympärillä, tapa puhuessa hutkia oikealla kädellä ilmassa ikäänkuin saarnastuolissa seisoen, kaikki oli omiaan kohottamaan hänen olentoaan ammattinsa suosioon. Sen lisäksi oli hän hiukan superintendentti Thürmelin näköinen, johon seikkaan hän pani suuren arvon, mutta josta lukkari Magner, hänen lähin päällikkönsä, hänen läsnäollessaan oli vakuuttanut, ettei se juuri saattanut kohottaa superintendentin arvoa.
Kauhuna äidille oli hänen ainainen nälkänsä ja ruokahalunsa, jota ulottui loppumattomiin. Monasti oli hän häntä kutsunut "nälkätaskuksi" ja kaikessa hiljaisuudessa iloinnut siitä, ettei hän ollut tullut jonkun köyhän seurakunnan papiksi. Silloin olisi hän tietysti "syönyt kaikki paljaiksi".
Heidän astuessaan huoneeseen, juoksi Missi mahtavalla hypyllä Nikolauksen olkapäälle ja Mirri rupesi hellästi naukumaan, katsellen kateellisesti häntä kasvoihin sen hyväilyn johdosta, jota toinen kissa sai osakseen.
Hän haistoi paikalla, silminnähtävällä mielihyvällä, että päivällisiltä jäänyttä liharuokaa oli lämmitetty. Sieramet laajenivat ja suu aukeni leveäksi hymyilyksi. Sitte hän mukavasti istuutui sohvaan ja asetti kissat molemmille puolilleen. Ulrikan sitoessa serviettiä hänen kaulaansa, ikäänkuin hän olisi ollut avuton lapsi, kytki hän kätensä ristiin pöydän alle toimittaakseen lyhyen rukouksen. Huulet liikkuivat hiljaa ja vedenkarvaiset silmät seurasivat hartaudella esiin kannetuita ruokia.
Sitte hän kävi kiivaasti niiden kimppuun. Ulrika odotti onnellisena ja vaieten. Hän ei koskaan, poikansa ollessa tässä työssä, uskaltanut häiritä häntä, ennenkuin hän itse oli alkanut puhua. Aina kun hän palasta pisti suuhunsa, käänsivät kissat päätään, juhlallisesti katsellen häneen.
Viiden minuutin kuluttua pyyhki hän ensi kerran suutaan ja katkaisi hiljaisuuden.