— Tuo lukkari Magner on aasi… ja suuri aasi!… Ja jos hän sillä tavalla jatkaa, niin korkeammassa paikassa varmaan pitää tutkia, eikö saatana itse lie häneen mennyt. Varjelkoon häntä hyvä Jumala sellaisesta lopusta. Ja hänen vaimoaan… ja hänen lapsiaan… ja seurakuntaa.
Niin hän siis alkoi tuoda esiin tämänpäiväistä pahaa tuultaan. Ulrika vilkastui paikalla ja asettui istumaan vastapäätä häntä.
— Hänet pitäisi panna pois viralta ja asettaa sinut hänen sijaansa… Vai joko hän taas oli olevinaan.
— Tämä oli pahimpia päiviä… pahimpia koko vuonna. Ilmoitettiin vain yksi ruumis… Niinkuin minä sille mitä mahtaisin, että seurakunnassa on kuollut niin vähän väkeä… ja että liinarahoja tällä kertaa näyttää tulevan surkean vähän… Aasi hän sittenkin on!
Vihdoin oli hän leipäpalasella saanut viimeisen rasvan kaalituksi lautaselta. Mukavasti nojausi hän taappäin, sulki silmät, ojensi kätensä tarttumaan kissojen turkkeihin ja veti ne polvilleen.
— Ja nyt sinä voit minulle kertoa, mikä naishenkilö… tarkoitan naishenkilö se oli, jonka seurassa meidän uusi pappimme talosta läksi… Mutta annappas minulle ensin piippu.
— Voi Niilo, se se oikein näyttää itseään kunnostuttavan. Varjelkoon hyvä Jumala minua panettelemasta, mutta pahoin käy jos seurakuntamme hänet ottaa.
— Niin kuuluu herra superintendenttikin sanoneen… ja Magner, se aasi, oli tänään iltapäivällä samaa mieltä.
Niklaksen tupakoidessa ja suurten savupilvien hänen päätään kiertäessä, kertoi Ulrika hänelle kummallisen jutun, jossa "hyvä Jumala", "kirkko", "meidän seurakuntamme", "valistuneet", "syntinen maailma", "herra Bläselin jälkeläinen" ja "katuretkale" näyttivät suurta osaa.
— Niilo, taidatpa nukkua… noin iso poika, etkä tiedä antaa äidillesi tarpeellista arvoa… Missi, Mirri, taidattepa tekin…?