— Mitä suuremman, sitä parempi, sanoi Julius entiseen välinpitämättömään tapaansa. — Kirkko voittaa siitä, valitettavasti ei sentään meidän kirkkomme, sillä hän haudataan toiseen hautausmaahan… perhehautaan… tuonne Riksdorfiin.
— Todellako? Koska hän haudataan?
— Tiistaina iltapäivällä kello neljä.
— Miten kummallista, lausui Konrad vilkkaasti; — ehkä me sitte tapaamme. Minä menen nimittäin samaan aikaan sinne, mutta paljon edemmäksi… uudelle hautausmaalle.
— Niinkö? Kuka sitte on kuollut? ja ensi kerran käänsi hän uteliaasti kasvonsa Konradiin.
— Ehkä jo olet kuullut sen: Josefan nuorin sisar. Kävin eilen siellä katsomassa, miten hänen siskojensa olisi. Siellä vallitsi hirvein kurjuus. Lapsi kuoli käsivarsilleni… Opin muuten retkelläni tuntemaan aika kummallisia ihmisiä.
Konrad oli juuri kertomaisillaan kaikki mitä hän oli nähnyt, mutta pidättyi; sen vaikutti eräs hänen tarkoituksensa, joka oli likeisessä yhteydessä Juliuksen hyvän tuulen kanssa.
— Aion puhua muutaman sanan lapsen haudalla, jatkoi hän. — Sinun olisi pitänyt nähdä sen raukan katse. Et sitä milloinkaan unohtaisi. Ijäinen kysymys: miksi? ja minkätähden? kuvastui yhdessä ainoassa katseen vilahduksessa…
Tätä ajatellessa valtasi hänet sellainen mielenliikutus, että hänen piti kääntyä pois ja pari kertaa astua huoneen läpi. Äkkiä hän seisahtui ja kysyi:
— Olen jo koettanut auttaa… niin paljon kuin olen voinut; mutta paljon puuttuu. Lapsi pitää toimittaa maan alle. Sinä tiedät, ettei kirkko kristillisyydessään anna lainoja. Sen kosto on köyhäin hautausmaa. Kuolema on köyhille oikeastaan kallein kustannus… Sitä paitsi eräs toinenkin perhe on kääntynyt pyytämään apuani; siellä näyttää yhtä surkealta. Varani ovat vähät… ikävä kyllä! En ole koskaan voittanut raha-arpajaisista… Sano siis, rakas Julius… voitko lainata minulle sata markkaa?