Kolme päivää myöhemmin, samana päivänä, jolloin Josefan sisar piti haudattamaan, oli Konrad juuri matkalla isänsä luo, kun hänet pidätti eräs seurakunnan neuvoston jäsen, vanha herra, joka jo neljännesvuosisadan oli tehtailijana asunut tässä osassa kaupunkia ja jonka sydämmen hyvyyttä ja rehellisyyttä yleisesti pidettiin kunniassa. Konrad tunsi hänet jo ennestään ja oli hänelle jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa, koska juuri tämä arvoisa herra erittäin innokkaasti oli puolustanut hänen vaaliaan ja eräänä kauniina päivänä vaivautunut Pommeriin asti, kuullakseen hänen saarnaavan. Kun Konrad sitte heti Berliniin tultuansa oli käynyt häntä tervehtimässä, oli hänet vastaanotettu niin ylenpalttisella ystävyydellä, että hän oikein ilostui, kun taas tapasi vanhan herran.
— Hyvää päivää, herra tohtori, kuuli hän takanaan. — No mitä te arvelette kirjoituksesta? Totta kai olette lukenut?… Mutta älkää ensinkään välittäkö sellaisista hyökkäyksistä. Me pysymme lujasti ja uskollisesti puolellanne.
Konrad hämmästyi suuresti; koskei hän tietänyt mistään, niin hän pyysi selitystä. Silloin hänelle ojennettiin sanomalehti, huomautuksella, että hän saattoi pitää sen, jos tahtoi. Sitte herrat erosivat, sillä molemmilla oli olevinaan kiire, eikä katu sitäpaitsi ollut sopiva paikka selitysten pitämiseen.
Konrad oli hyvin utelias. Päästyään muutaman askeleen päähän asunnostaan, kääntyi hän, aukaisi sanomalehden ja huomasi, että hänen käsissään oli viimeinen iltanumero junkerpuolueen ja oikeauskoisen papiston äänenkannattajaa.
Tultuaan huoneeseensa, heittäytyi hän kiihkeästi lukemaan sen palstoja. Siinä oli ärtyisä arvostelu hänen kirjastaan ja sen yhteydessä pitempi mietintö hänen kutsumuksestaan Pyhän Martan papiksi. Pääpontena sisällössä oli kysymys: saattoiko henkilö, jolla oli sellaiset mielipiteet, olla Jumalan palvelijana evankeelisessa kirkossa, vaikuttamatta siihen pahaa; senlisäksi mies, joka ei persoonallisessa seurustelussaankaan salannut valtion auktoriteetin kanssa ristiriidassa olevia mielipiteitään, vaan päinvastoin sekä sopivissa että sopimattomissa tilaisuuksissa veti niitä esiin. Lopuksi valitettiin eri seurakuntien itsevalitsemisoikeutta, vapaamielisyyden eripuraisuutta tuottavaa vaikutusta ja maistraatin vaalioikeutta turmiollisiksi evankeelisen kirkon hengelle. Koko kirjoitus, joka tähdellä merkittynä oli pantu näkyvälle paikalle lehteä, teki syytöksen vaikutuksen. Huomasi heti että persoonaa oli tahdottu vetää esiin niin paljon kuin suinkin.
Konrad luki kirjoituksen moneen kertaan, käsittääkseen sen täydellisesti. Hänen ensi levottomuutensa asettui kokonaan kun hän sai myönnetyksi, että hän itse oli antanut aihetta hyökkäykseen; sillä eihän hänen paljoakaan tarvinnut ajatella ymmärtääkseen, että Bock oli sen alkuunpanija. Hovisaarnaajan suhde tuohon lehteen oli yleisesti tunnettu; ja jollei hän itse ollutkaan kirjoituksen tekijä, niin hän ainakin oli lainannut sille henkensä.
Konrad merkitsi muutamia kohtia sinisellä kynällä ja mietti, mitä hänen piti vastata siihen. Hän ei pelännyt — päinvastoin hän iloitsi siitä, että vihollinen oli astunut julkisuuteen —; mutta samassa hän käsitti, että seuraukset saattaisivat olla arvaamattomat, sillä ensi sijassa oli kirjoituksen tarkoitus tietysti kiinnittää konsistoorin erityinen huomio häneen. Sinä hetkenä hän tunsi veljensä olleen oikeassa, kun hän hänelle oli muistuttanut tulevaisuutta. Hän oli köyhä, ja sen vähän mitä hän saattoi odottaa isältään, oli hän, niinkuin Juliuskin, jo aikoja sitte luovuttanut Hedvigille, jos tämä nimittäin jäisi naimattomaksi. Hänen virkansa oli hänen toimeentulonsa. Mutta se oikea ja siveellinen tieto, ettei hän tähän päivään asti ollut tehnyt mitään, joka olisi sotinut jumalallista tai inhimillistä lakia vastaan, antoi hänelle voimaa pystyssä päin ja vapain katsein ryhtymään alkavaan taisteluun ja jatkamaan sitä loppuun asti.
Sillaikaa oli kello soinut. Konrad aikoi jatkaa lukemistaan, kun hän kuuli emäntänsä huudahtavan ja sitte puhuvan jonkun miehen kanssa; Konrad luuli kuulleensa nimeäänkin mainittavan. Samassa koputettiin hänen oveensa ja sisään astui Oskar Bläsel. Ensi hetkessä hämmästyi hän siihen määrään, ettei hän tietänyt, mitä hänen piti sanoa. Sitä kiihkeämmin puhutteli häntä hänen vieraansa.
— Päivää, vanha veikko, alkoi Oskar ujostelematta, heittäen pöydälle lakkinsa, ikäänkuin joku palveleva henki olisi ollut sitä vastaanottamassa. — Hyvä, että sinut tapaan… Ennen kaikkia pyydän, ettet pane pahaksesi ulkoasuani. Tiedän kyllä, etten ole gentlemannin näköinen, mutta se on inhimillistä; ja sitäpaitsi anteeksi annettavaa… kun vain ottaa huomioon elämäni kulun… Muuten myöntänet, että ne ovat sivuseikkoja, joilla on sangen vähän tekemistä ihmisen minuuden arvon kanssa. Voisin siitä luetella sinulle useita raamatun kohtia, jos vain vielä muistaisin ne. Ei uskoisi miten pian ne asiat unohtuvat, joita väkivallalla on ajettu päähän… Mutta annahan toki ensin minulle kätesi. Ja pidä sitte vaikka katuvaisena syntisenä.
Tämä kaikki tuli niin odottamatta, ettei Konrad voinut muuta kuin vastata hänen meluavaan tervehdykseensä, vaikka se hänelle oli kuinkakin vastenmielistä. Mutta kun hän oli tointunut hämmästyksestään, rupesi hän pitämään tätä toista odottamatonta kohtausta kohtalon viittauksena, jota hänen piti käyttää hyväkseen, mikäli mahdollista, jo maalaispastorinkin tähden. Sillä Oskar oli äkkiä kummallisella tavalla kadonnut näyttämöltä eikä Jannusch enempää kuin hänen poikansakaan ollut voinut antaa tietoja hänen olinpaikastaan.