— Istu… minulla oli tilaisuus nähdä sinut jo muutama päivä sitte, sanoi Konrad, antaen hänelle tuolin ja tehden kädellään liikkeen sitä kohti. Bläselin kyynillinen avomielisyys, josta näytti puuttuvan kaikki häpeän tunne, saivat inhon ja säälin taistelemaan Konradin sydämmessä.
— Niin, kuulin siitä jälkeenpäin… Sinä mahdoit saada korean käsityksen minusta. Mutta minä en sinä iltana ollut täysissä järjissäni. Seuraavana aamuna en ensinkään tietänyt, missä olin ja miten olin sinne tullut… Sitä joutuu usein kummallisiin tuttavuuksiin. Hätä ja juoppous saattavat yhteen mitä erilaisimpia ihmisiä. Ja vielä enemmän minä hämmästyin, kun kuulin, että kristillisyys oli tuonut sinut sinne. Voin vannoa tuhat valaa, etten sinua tuntenut. Näin edessäni sata ihmistä vähintäin, mutta minusta tuntui siltä kuin en olisi nähnyt muita kuin pienen kaupustelijatytön, jolta usein kapakoissa olin ostanut. Mutta on hyvin mahdollista, että senkin olen nähnyt unissani.
— Vai niin.
Muuta Konrad ei voinut vastata; hän olisi kyllä tahtonut sanoa enemmänkin, mutta hänen mieleensä juolahti ajatus, joka sai hänet vaikenemaan. Keskustelu oli äkkiä ruvennut häntä suuresti huvittamaan. Viisaasti jatkamalla saattoi hän ehkä päästä vissien asiain perille.
— Mutta sanoppas, jatkoi Oskar, istuutumatta, — kai se sitte on sama tyttö, jonka veljesi on ottanut luokseen. Olen kuullut siitä. Sinähän olet näytellyt oikein laupiaan samarialaisen osaa… Ovatko nämät sinun sikariasi?… Ovatko?… Kai sinä sitte sallit… Näen etteivät ne ole huonoa lajia. Kiitos!… Tiedätkö, se on omituista, mutta minkä sille mahtaa, että sikareista aina tuntee ystävän. Ahdasmieliset ihmiset eivät koskaan jätä laatikoltansa noin avonaisina kuljeksimaan pöydille.
Hän oli astunut sohvapöydän ääreen ja sytytti siinä hitaasti ja miettivänä sikaria. Kun hän sitten mielihyvällä oli vetänyt nenäänsä ensimmäiset savupilvet, rupesi hän katselemaan ympärilleen ja virkkoi:
— Täällä ei ole paljonkaan muuttunut sen jälkeen kuin minä heitin ammattini. Tuossa riippuu yhä superintendentti Thürmelin kuva ilman lasia. Syylät hänen suurella nenällään ovat minun ajoiltani. Ne eivät ole tehneet häntä viisaamman näköiseksi… Niin, niin, minä vietin täällä hauskojakin hetkiä. Se minua sentään eninten kummastuttaa, että kirkko vielä seisoo tuossa paikallaan. Minulle vakuutettiin aina, ettei se voisi sietää sitä elämää, jota vietin… Mutta palataksemme asiaan, keskeytti hän äkkiä itsensä, — ennen, kun minä asuin täällä, niin portailla aina asusteli tyttö… joka melkein aina makasi… muistan hänet vallan hyvin.
— Todellako? virkkoi Konrad äkkiä niin ääneen, että Oskar hämmästyneenä kääntyi ympäri.
— No miksen muistaisi? Onko se sitte sinusta niin ihmeellistä?… Mainitsen sen vain siksi, että arvelen tytön olevan saman, jonka sinä nyt tahdot johdattaa paremmille teille. Minun siunaukseni saat!
— Sinä tunsit hänet siis sinä iltana, vaikka olitkin juovuksissa, eikö niin? sanoi Konrad kiireesti. — Ainakin minusta tuntui siltä. Ja sanoithan sinä itsekin sen.