— Vai niin… todellako? huomautti Oskar, välinpitämättömästi kääntyen pois ja upottaen päänsä suureen savupilveen. — Minä, niinkuin sanottu, en ensinkään muista yksityisseikkoja. Mutta koska kerran sinä sanot, niin se kai on sillä tavalla. Turkanen ties, kummoisessa sumussa olinkaan… Mutta eihän se niin kummallista olisi, jos kerran oikein juopuneenkin päähän valo välähtäisi. Se muisto minulla vain on, että tajuntani viimeiseen hetkeen asti oli kellarikapakassa. Tietysti sitte seurasi pettymys — hirveä pettymys.
Tätä puhuessaan kiersi hän pitkin huonetta ja tarkasteli, päätään nyökytellen, esineitä, ikäänkuin uudistaakseen tuttavuuttaan niiden kanssa. Konrad saattoi häntä silloin tarkastaa kantapäästä kiireeseen asti. Mies, muinoin niin kukoistava, isänsä ylpeys ja onni oli nyt rauniona. Tauti oli kalvanut häntä ja tehnyt hänen liikkeensä laahaaviksi, niinkuin ihmisten on, jotka tuskin päässeinä sairashuoneen ilmasta vapauteen tuntevat suonissaan elämänhalun, voimatta noudattaa sen kehoitusta. Hän kävi jo kyyryselkäisenä ja se teki hänet lamautuneen ukon näköiseksi. Hän oli puettu kesäpalttooseen, joka oli käynyt hänelle suureksi kuin säkki ja josta terävät olkapäitten luut vain pistivät esiin, mikä ei suinkaan kaunistanut. Miellyttävät olivat hänen profiilinsa hienot piirteet ja läpikuultavat siniset silmät, joitten lempeä ilme merkillisesti soti koko hänen muuta käytöstään vastaan. Konradin oli mahdoton käsittää, miten mies oli joutunut niin rappiolle; rietas elämä ei yksinään saattanut olla siihen syynä. Hän tahtoi sitä kysyä, samoin kuin tämän käynnin tarkoitusta; mutta vaistomaisesti seurasi hän sitte aletun keskustelun lankaa.
— Kummallista oli, että tyttö nähdessään sinut, osoitti suurta pelkoa, ikäänkuin hänessä olisi herännyt ilkeä muisto, alkoi hän, heidän vaiettuaan hetkisen ajan.
— Mitä kummaa! Sanoiko hän jotakin, vai onko tämä oma huomiosi? huudahti siihen Oskar, joka seisoi ikkunassa, kädet selän takana katsellen kirkkoon päin.
— Hän pyysi minua varjelemaan itseään sinulta. Äkkiä Oskar kääntyi ja kysyi voimalla, johon ei Konrad olisi uskonut hänen tänä hetkenä kykenevänkään:
— Sinun kysymyksilläsi näyttää olevan erityinen tarkoitus. Siinä tapauksessa täytyy minun pyytää sinua luopumaan tutkinnostasi. Olen tosin kerjäläisenä tullut tänne, tai rehellisemmin sanoen: langenneena herrasmiehenä, joka vanhan ystävyyden nojalla aikoo pyytää sinulta jonkinlaista rakastettavuutta. Mutta tämä kaikki ei ole siihen määrään saanut minua pois suunniltani, etten ymmärtäisi, mihin sinä tähtäät… Etkö luule minun ymmärtäväni mitä tämä kaikki tarkoittaa? Sinun niskoillesi lasketaan paljon, jopa sangen ilkeitä juttuja, jotka sinä nyt valtioviisailla tempuilla aiot syytää minun syykseni. Minä tiedän kaikki… Mutta ulkonainen rappiotilani ei oikeuta sinua epäilemään sisäistä ihmistäni… Pois minä siinä tapauksessa lähden.
Hän likeni todellakin pöytää ja tarttui hattuunsa, mutta ei lähtenyt, vaan painoi sen oikealla kädellään vyötäistä vastaan ja katseli innokkaasti sohvan yläpuolella olevaa kuvaa.
Tämä käänne tuli niin äkkiä, että Konrad sanattomana jäi häneen tuijottamaan. Hän aavisti paikalla mitä viittaus oli tarkoittanut. Mitä erilaisinten vaikutusten pyörre kiehui hänen päässään. Ensimmäinen, mitä hän ajatteli, oli, että hän oli epäillyt nuoruutensa ystävää, sillä loukatun siveellisyystunteen vimma, jonka hän vasta oli kuullut, ei ollut jäänyt häneen vaikuttamatta; se oli tullut siksi välittömästi. Mutta seuraavassa hetkessä heräsi hänessä vanha epäluulo. Hän oli nähnyt niin kummallisia asioita, kuullut Oskarista niin paljon pahaa ja nähnyt hänet niin huonossa seurassa, että hän oli valmis pitämään kaikkea teeskentelynä. Eihän hänen muuta tarvinnut ajatella kuin että hän oli nähnyt hänen astelevan käsikädessä August Jannuschin kanssa. Kuka tiesi vaikka he keskenään olisivat päättäneet pyyhkiä hänet pois vaalisijalta? Tämä päivä oli hänelle tuottanut paljasta pahaa. Ja kuitenkin hän koettamalla koetti edellyttää pahinta. Kun hän ajatteli Oskarin kanssa viettämäänsä poika-aikaa, noita aurinkoisia päiviä, jolloin nuoruuden ylpeys liitti heidät yhteen samaksi sieluksi ja sydämmeksi… Vuodet vierähtivät takaisin, hän näki äkkiä edessään toisen miehen, jolle täytyi puhua toista kieltä. Hän nousi, likeni häntä ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
— Bläsel, katsahda ulos ikkunasta, virkkoi hän. — Tuo vanha, harmaantunut kirkko muistuttaa meille mitä muinoin olimme. Tällä avonaisella paikalla me leikimme, tuolla vanhan kadun takana me illoin kävelimme, emme ystävinä, vaan veljinä, jotka hellästi rakastavat toisiaan. Yöt, jolloin kuu oli täytenä, herättivät meissä runollisia tunteita. Mielikuvituksessamme elpyi tuo osa vanhaa Berliniä eloon, hengissä näimme menneitten vuosisatojen nousevan haudoistaan. Me kerroimme ja uneksimme suuria urostöitä. Ne olivat minun vahva puoleni, kun taas sinä sukkeluuksillasi voitit minut… Tuolla ovat vielä akkunat hautaholveihin; niistä me niin usein pimeässä heitimme kiviä ruumisarkuille, vakuuttautuaksemme, että ne todellakin olivat siellä… Ja niin totta kuin nämät kaikki vielä ovat olemassa, yhtä totta on että tänäkin hetkenä tunteeni sinua kohtaan ovat ystävän tunteet. Bläsel, katso minuun… Minun ei tarvitse puolustautua sitä vastaan, mitä pahaa selkäni takana puhutaan, sillä paras todistajani on omatuntoni, Ja se, joka meidän kaikkien edestä on kuollut, on minullekin jättänyt todistuksen "autuaat ovat puhtaat sydämmistä…" Mutta minä kysyn sinulta Bläsel: jos olet tullut tänne syyttämään minua pahuudesta ja viekkaudesta, niinkuin muut, niin lausu se suoraan. Minä olen silloinkin valmis rakkaudella sinua palvelemaan.
Hän päästi hänet irti, astui takaperin ja nojausi, kädet ristissä rinnalla, uunia vastaan; siitä saattoi hän katsella häntä suoraan kasvoihin. Oskar oli hyvin hämillään, niinkuin ihminen joka melulla on alkanut ja jolla äkkiä ei ole mitään sanomista. Hän ei uskaltanut katsoa Konradia silmiin, vaan käänsi hänelle selkänsä, astui ikkunan ääreen ja katseli vaieten ulos, ikäänkuin hän tietämättään olisi seurannut äskeistä kehoitusta. Siten kului muutamia hetkiä; silloin hän kääntyi ja virkkoi hiljaa: