— En ole tullut edistämään perikatoasi enkä luule sinua kykeneväksi alhaiseen tekoon. Mutta katso, se oli tämän huoneen syy. Täällä puhalsi vastaani mädännyt henki, en tiedä kuinka sen toisin lausuisin. Tulin ajatelleeksi entistä elämää täällä… Kai sinä pidät sitä tyhmänä ja hulluna, mutta niin se on: minun on vaikea käsittää, että täällä todellakin saattaa asua kelpo, siveellisesti puhdas mies. Kai se on luulottelua, mutta minulle tavallaan oikeutettua. Kun minä ajattelen mitä rietasta elämää minä täällä vietin… kerrassaan siveetöntä. Teoloogina sitäpaitsi!… Tuo elämä on mahtanut imeytyä seinäpapereihinkin, sillä minusta ne haisevat. Ja pääasia on se tieto, että tein kaikki huumautuakseni, koettaakseni tehdä itsestäni lopun. Pahekin on huumausta — mutta sellaista huumausta, jolla ei ole loppua. Ja minä olen ollut paheiden ihminen, olen sitä vielä tänäkin päivänä. Ei pidä määrätä hurskaaseen kutsumukseen miestä, joka rakastaa kauniita naisia enemmän kirkon ulkopuolella kuin sen sisässä… Tämä kaikki taitaa sinua huvittaa sangen vähän, mutta kosken saarnoissani saanut puhua totta, niin minut tuontuostakin valtaa halu etsiä korvausta toisaalta. Sinulle minä sen voin lausua — sinähän myöskin olet kirkon hylkyjä… Näyt jo lukeneen uusimman vastustusepistolan. Minä tein sen jo eilen illalla… kristillisten nuorten miesten yhdistyksessä. Siellä on monta sanomalehteä, kauniita rukouksia ja kenraalisuperintendentin puoluelaisia. Niin minä olin mielestäni kuin susi lammaslaumassa. Onneksi olin aivan selvä, muuten olisivat ajaneet minut ulos.
— Sinun avomielisyydessäsi on paljon kyynillisyyttä, vastasi Konrad, johon tämän itseään soimaavan miehen tunnustus teki miltei julman vaikutuksen.
— Kyynillisyyttä, kyynillisyyttä! keskeytti hänet kiireesti Oskar ilkkuvalla äänellä. — Kyynillisyys hallitsee maailmaa, sillä lopullisesti se sentään on se, joka voittaa. Jos ihminen joskus uskaltaa julkisesti lausua oikean nimensä, niin teillä paikalla on valmiina oikea nimitys hänelle. Muuten pyydän ettei minua verrattaisi samannimiseen lahkoon vanhassa Kreikassa. Kai sinä tiedät mitä laatua he olivat… En ole paljoakaan kyynillisempi kuin tuon kirjoituksen kirjoittaja, joka lisäksi ei uskalla esiintyä kuin salanimellä. Minä olisin aivan suoraan sanonut mielipiteeni kirjastasi… olen nimittäin lukenut sen. Olet tehnyt suuren hulluuden.
— Niinkö arvelet?
— Tietysti, varmaan. Eikö ole hulluutta koettaa tehdä ihmisiä paremmiksi? Minusta jokainen pisarainen mustetta, joka on käytetty siihen tarkoitukseen, on heitetty hukkaan. Sillä nuo olennot, jotka joka suhteessa ovat alempia kuin eläimet, eivät totisesti ansaitse, että joku heidän tähtensä vaivaa päätänsä.
— Onko se itsetuntoa? kysäsi Konrad hiukan kärsimättömästi. Hän ei ollenkaan ollut halukas jatkamaan tätä elämän filosofiaa.
— Johan minä sinulle sanoin, puhui Oskar entiseen kylmään tapaansa, — etten minä kärsi tuota tapaasi. Kyllä minä jo näen että sinä tähtäät vissiin pisteeseen… sillä kun sinä minua syytät eläimellisistä taipumuksista, niin se on aivan selvää. Äsken puhuit hyvin kauniisti — oikein se minua liikutti. Mutta jos luulet minun ihailevan tuollaisia hartaussaarnoja, niin suuresti erehdyt. Me pysymme molemmat kaikesta huolimatta ihmisinä, jotka sortuvat luonnonlakien alle. Siinä suhteessa en usko tahdonvoimaan… Älä siis koetakkaan näyttää siveellisemmältä kuin minä olen. Tilaisuus on aina tahtoa väkevämpi. Ja vaikka kirkkoja olisi tuhat kertaa enemmän ja vaikka kymmenen tuhatta kertaa useammalla kielellä saarnattaisiin syntisiä vastaan — niin maailman likaisuus pysyisi entisellään. Siis vielä kerran: kiellän sinua tekemästä viittauksia siihen suuntaan… Tiedäthän.
— Mutta mikä sinun on…? Konrad ei saattanut selittää tätä liikutuksen tilaa; hän kallistui vakavasti siihen luuloon, että juominen tai tauti oli jättänyt jälkiä Oskarin järkeen. Häntä näytti melkein vaivaavan vissi ajatus, joka pani hänen mielensä raivoon. Suurin askelin hän juoksi edestakaisin huoneessa niinkuin ihminen, joka ei vielä voi kaikkia käsittää, vaan joka hakee sanoja mieliharminsa purkamiseen. Kohtaus oli Konradille kaikin puolin vastenmielinen, sillä hän ei ymmärtänyt koko keskustelun tarkoitusta. Ja eihän se sitäpaitsi tuottanut hänelle erityistä kunniaa, että tuo rappiolle joutunut herra siinä vertasi häntä itseensä.
— Mikäkö minun on? huusi Bläsel äkkiä ja astui hänen eteensä. — Ja sitä sinä vielä kysyt?… Olet yhä vielä vakuutettu siitä, että loukkasin tyttöä, kun vuosi sitte toin hänet tänne huoneeseeni ja annoin hänelle ruokaa, juuri niinkuin sinä. Kai hän kertoi sinulle kaikki… tietysti! Ei minua niin äkkiä petetä… Aivan niin kuin sinä, tapasin minä hänet, kun yöllä tulin kotiin… Minä olin aika juovuksissa, mutta luulen, että hän oli sitä vielä enemmän. Ainakin minusta näytti siltä. Ehkä joku oli juottanut hänet juovuksiin… tai ehkä se oli vain väsymystä, sillä hän pysyi tuskin pystyssä. Oli kylmä. Minun tuli tyttöä sääli.
— Sen luulen, keskeytti Konrad hänet levollisesti, vaikka hän vaivalla sai mielensä hillityksi.