— Onko tämä kummallinen keskeyttäminen taas merkitsevinään jotakin? Sinuun ei koskaan voi luottaa, huusi Bläsel hänelle kovalla äänellä; sitte hiljensi hän taas sanansa ja jatkoi: — Tähän uunin ääreen hän ensin istuutui, sitte hän asettui pöydän luo ja nielasi loput illallisestani, joka oli jäänyt. Kirjoituspöytäni äärestä silmäilin häntä. En pitkiin aikoihin ollut nähnyt sellaista nälkää.
Konradiin teki kertomus kamalan vaikutuksen. Kaikki soveltui yhteen sen kanssa, mitä muutama päivä sitte oli tapahtunut samassa huoneessa. Ehdottomasti tuli hän kääntäneeksi katseensa uuniin päin ja sieltä pöytään. Hän luuli näkevänsä tytön kasvot… niin selvästi oli kaikki muuttautunut hänen silmiensä eteen. Eninten kiinnitti hänen mieltään odottamaton tunnustus. Hän oli sitä aavistanut, vaikkei hän hienotunteisuudesta ollut tahtonut kysyä sitä Josefalta. Nyt kertoi Oskar hänelle koko jutun vapaehtoisesti — ehkei sentään kokonaan vapaehtoisesti, vaan pahan omantunnon vaatimana, vapautuakseen syyllisyyden luulosta. Jos Bläsel siis luuli Konradin jo tietävän jotakin, niin oli ehkä paras antaa hänen olla siinä luulossa. Mutta Konrad ei sittenkään käsittänyt häntä kokonaan. Joko hän oli mainettaan parempi, tai oli hän todellakin muuttunut alhaiseksi ihmiseksi, joka kiertelemisellä ja verukkeilla koetti peittää paheitaan. Konrad päätti ottaa asiasta selon.
— No, eikö sinulla ole muuta kerrottavaa? kysyi hän, kun Oskar sitte vaikeni, ikäänkuin ei hänellä enään olisi ollut mitään lisättävää.
— On jotakin, jonka unohdin, vastasi Oskar tavattoman levollisesti. — Minun piti vain sanoa, ettei ole syytä uskoa tuollaista rafineerattua naikkosta, kun hän vakuuttaa, että hän muka pelkää minua — Oskar pani erityisen koron kahdelle viime sanalle —; sinun ei ainakaan pitäisi olla niin arkatuntoinen vississä suhteessa, koska minulla juuri ennen sinua oli onni — tosin epäilyttävä — ruokkia häntä… Eihän meillä kummallakaan ollut todistajia…
— Vait, kurja! kiivastui Konrad. Viime sanojen aikana hän hitaasti oli ojentaunut suoraksi; puna oli noussut kasvoille ja huulet värisivät. Mutta hän hillitsi itsensä samassa ja jatkoi tyynellä, hiljaisella äänellä: — menkää, meidän välillämme ei enään ole muuta yhteyttä kuin kristillinen. Sanokaa yhtä avomielisesti kuin tähän asti olette puhunut, millä voin teitä palvella. Koko omaisuuteni on käytettävänänne.
Oskar ei tälläkään kertaa lähtenyt; ei hän myöskään heti vastannut; mutta ikäänkuin ei tuo kylmyys olisi vähääkään vaikuttanut häneen, asteli hän edestakaisin huoneessa, antaen savun sikaristaan mieluisasti nousta kattoon.
— Pyydän anteeksi, jos niinkuin liian suoraan olisin käynyt asiaan käsiksi, sanoi hän sitte. — Mutta se tuli kun tulikin… Kun ihmistä vastaan tehdään hyökkäys, niin hän luonnollisesti puolustautuu. Ja se ei edes juolahdakkaan mieleeni, että rupeisin sinua teitittelemään. Sinä olet ehkä ainoa ystävä, joka vielä olet jäänyt minulle. Sinä olet "Vuorisaarnassasi" niin erinomaisesti ymmärtänyt selittää ihmisyyden Kristuksessa, että tälläkin hetkellä varmaan tulet ottamaan sen huomioosi. Minkätähden sinä olisit minua väkevämpi? Päinvastoin pidän sinua hyvin heikkona ihmisenä, sentähden että sinä olet niin sääliväinen… Sääliväisyys on aina heikkoutta. Kokemuksesta olen tullut siihen vakuutukseen.
— En kadehdi sinulta sitä kokemusta, vastasi Konrad, joka sinä hetkenä syvästi tunsi, miten vanhat ystävyyden siteet hänet kahlehtivat tuohon ihmiseen. Hän epäili vieläkin, eikö hän sittenkin ollut saattanut erehtyä, sillä Oskarin äkillinen välinpitämättömyys pani hänet vallan hämille. Bläsel oli istuutunut vastapäätä häntä.
— Katso — itse sinä annat parhaan todistuksen siitä, alkoi hän taasen. — Jollei luonteesi olisi heikko, mikä aina on hyvän sydämmen seuraus, niin jo aikoja sitte olisit heittänyt minut ulos ovesta. Mutta sinä olet juuri sellainen, kuin sanoin. Minua pidetään rappiolle joutuneena teologian kandidaattina, mutta minä luulen ymmärtäneeni kristinopin sisällisen luonteen paljon paremmin kuin sinä. Mitä koko Kristuksen kärsimyksen historia on muuta, kuin seuraus hänen heikkoudestaan, hänen tyhmästä säälistään ihmiskuntaa kohtaan. Väkivalta tulee aina säilyttämään oikeutensa… Minä kiellän sen, että maailma hänen ristiinnaulitsemisensa, tai vielä enemmän hänen uhrautumisensa kautta ristiinnaulittavaksi, olisi voittanut jotakin. Hän antoi ainoastaan esimerkin muiden noudatettavaksi. Näytä sinä ihmisessä piilevälle eläimelle jotakin uutta, niin se pian tekee siitä kaikenlaisia toisintoja, vaikkapa kastelemalla ne muitten ihmisten vereen. Ihmiset ovat joko lapsia tai rosvoja, heikkoja tai vaarallisia olentoja. Molempia vastaan täytyy taistella väkivallalla. Hulluutta olisi meidän päivinämme antautua ristiinnaulittavaksi. Se olisi vaan pahaa sille, joka sen kärsisi… Heikkomielinen ihmisjoukko pysyisi samana kuin ennen… Sanoppa, eivätkö miltei kaikki ne ihmiset joudu perikatoon, jotka rakastavat lähimmäistään enemmän kuin itseään?
— Niin, mutta miksi kysyt sitä minulta? kysyi Konrad, joka oli seurannut hänen ajatustensa hyppyjä.