— Siksi, että tahdon antaa sinulle todistuksen ystävyydestäni. Minusta olisi ikävä, jos hyvät ominaisuutesi vaikuttaisivat perikatoosi. Silloin sinun kävisi niinkuin minun.
Hän oli tullut niin surulliseksi, että Konrad vallan hämmästyi.
— Sinunko? Miten se on ymmärrettävä?
— Niin, minun. Heikkouteni, vaikka tosin hiukan toisellaisena — oli onnettomuuteni. Minä sirottelin kourien täydeltä ja ystäväni käyttivät sitä hyväkseen. Ei yksikään olisi minua tukenut tai kehoittanut kääntymään… Mutta jättäkäämme se.
— Hyvä, jättäkäämme se, sanoi Konrad, joka äkkiä tuli muistaneeksi, ettei hyvää tilaisuutta pitänyt päästää käsistään. — Mutta palataksemme vanhaan aineeseemme, jatkoi hän, — mitä muuta sitten tapahtui sinä iltana? Pitelitkö Josefaa pahoin… ehkä löit tai loukkasit? Ethän ollut aivan selvänä.
— Äh, en minä enään tiedä mistään. Jätä koko juttu. Se on parasta. Usko mitä tahdot.
Hän nousi ja kävi levottomaksi, mutta ei sentään suuttunut.
— Täytä nyt mieluummin pieni pyyntö, alkoi hän taasen. — Tarvitsen hiukan liinavaatetta… ehkä sinulla sitäpaitsi on joitakuita vaatekappaleita, joita et tarvitse. Ja hiukkasen käsirahaa ja muutamia sikariahan sinä jo pyytämättäkin annat… Mutta tiedätkö — ihmisen suurin onnettomuus on sentään onneton rakkaus, huoahti hän äkkiä. Konrad oli sillaikaa avannut kaapin, täyttääkseen hänen vasta lausuttua toivomustaan. — Oikeastaan on serkkuni syypää kohtalooni.
— Hän on täällä, niinkuin isäsikin, virkkoi Konrad äkkiä. — Se minun oikeastaan jo aikoja sitte olisi pitänyt sanoa sinulle, mutta en tullut sitä ajatelleeksi… He etsivät sinua kuin nuppineulaa.
— Mitä…? Ja sen sinä nyt vasta sanot. Tunnet siis Agatan, olet häntä ehkä puhutellut, oletko?