Nyt vasta huomasi hän, että puoleksi uutimien peitossa seisoi pitkä mies. Hän oli selinpäin, joten ei hän heti tuntenut häntä. Oskar ei liikahtanut. Hän oli painanut otsansa ikkunaruutua vastaan ja tuijotti kadulle. Hän vapisi, sillä vaikka hän aina oli pelännyt tätä kohtausta, niin hän oli kuvitellut sen helpommaksi; hän oli kammonut sitä hetkeä, jolloin hänen täytyisi katsoa isäänsä silmiin. Mutta nyt ei hän hävennyt yksin vanhusta, vaan vielä enemmän sitä naista, jonka edessä hän kaikista vähinten olisi tahtonut näyttäytyä rappiotilassaan. Ensi kerran eläissään juolahti hänen mieleensä ajatus: eikö olisi paras hypätä ulos ikkunasta ja ainoassa silmänräpäyksessä päästä kaikista selityksistä.
Konradiin vaikutti kohtaus erinomaisen kiusallisesti; mutta sitä ei voinut välttää. Hän ei kauvan miettinyt, vaan ojensi kätensä maalaispastorille ja kuiskasi:
— Se on poikanne… puhukaa hänen kanssaan.
Minä pidän sillaikaa seuraa neiti Heldille.
Sen sanottuaan läksi hän ulos tervehtimään Agataa. Käytävässä näki hän rouva Brennerleinin, joka samassa aikoi kadota. Mutta hän astui hänen luokseen, vaihtoi hänen kanssaan muutaman sanan ja kysyi sitte Agatalta, eikö hän tahtoisi olla hyvä ja hetkisen ajan istua hänen emäntänsä huoneessa? Agata suostui ja istuutui samaan sohvankulmaan, jossa hovisaarnaaja muutamia päiviä sitte oli istunut. Konrad asettui tuolille hänen viereensä.
— Minun täytyy pyytää, että toistaiseksi tyydytte minun seuraani, sanoi hän, kun hän huomasi Agatan hämmästyksen. — Tuolla huoneessani on ikävä kohtaus… ehkä arvaatte, jos sanon teille, etten ollut yksinäni, kun enonne astui sisään.
— Minä kuulin sen… Agata katsahti häneen kysyväisesti, nousi sitte seisomaan ja virkkoi: — Jumala, minä arvaan… Oletteko te hänet löytänyt? Oliko hän huoneessa? Ehkä samassa tilassa kuin silloin!
— Ei, ei — hän on aivan selvänä. Olkaa hyvä, istukaa vain… Älkää suotta hermostuko. Toivottavasti kaikki käy hyvin.
— Niin, sen te voitte sanoa noin… kunhan eno vain ei joutuisi pois suunniltaan. Oskar on itsepintainen ihminen, joka ei koskaan ole ottanut vastaan hyviä neuvoja. Ja hänen isänsä saattaa kiivastua aika lailla, vaikka hän on niin hyväluontoinen. Voi, minkä näyn hän on mahtanutkaan nähdä! Tottahan hän on samallainen kuin silloin, kun ensi kerran näitte hänen. Sanokaa, menisinkö sinne sisään? En tiedä miten minun pitää menetellä. Sillä kuulihan hän varmaankin, että olen täällä… ja se häntä ehkä suututtaa, etten näyttäydy. Mutta… Voi, minä en tiedä… Minä vakuutan teille, että suuresti häntä säälin.
Hän kävi niin levottomaksi, että hänen piti astua ovelle kuuntelemaan, eikö siellä jo nousisi se myrsky, jota hän pelkäsi.